Dosentti Niko Huttunen on ottanut kantaa keskusteluun tuoreesta pappisvihkimyksestä Inkerin kirkossa Venäjällä. Nettiartikkelissa ”Venäjä luo luterilaista varjokirkkoa Suomeen” Huttunen luo synkän kuvan siitä, mitkä ovat Inkerin kirkon motiivit, ja väittää tuoreiden pappien toimivan Putinin politiikan hyväksi Suomessa. Huttusen artikkeli on ensi lukemalta melko tavanomaiselta kuulostava kommenttipuheevuoro ajankohtaiseen keskusteluun. Hän mainitsee arkkipiispa Luoman ja ottaa kantaa Inkerin kirkon vanhaan emerituspiispaan Aarre Kuukauppiin. Sisällönanalyysi avaa tekstiä kuitenkin toiseen suuntaan. Sekä artikkelin laaja yleiskuva että Huttusen käyttämä kärkevä terminologia paljastavat, että teksti on tendenssimäinen.
Tekstin aggressiivisen otteen takia Huttusen kirjoitusta arvioidaan seuraavassa soveltaen siihen akateemisella foorumilla julkaistua professori Risto Saarisen (TAik 2016) analyysiä vihapuheesta.
Saarinen hahmotteli mittaria, jonka avulla hän voisi luokitella kielteisen puheen asteita. Hän jakaa mustamaalaamisen eri asteisiin, joista ensimmäinen on epäluulon herättäminen ja toinen epäluulon levittäminen. Molempiin voi liittyä leimaaminen. Näitä seuraa suoranainen mustamaalaus, jota Saarinen pitää kattokäsitteenä edellisille. Hän puhuu Aristotelesta lainaten “eristisestä” eli riidanhaluisesta argumentoinnista. Sen ytimenä on, että toisen näkemyksiä vääristellään.
Tarkennan paikoin Saarisen näkemyksiä hänen artikkelinsa synnyttämän keskustelun avulla. Edelliseen täydentäen voidaan todeta, että siinä missä varsinainen vihapuhe perustuu yleensä todelliseen uhkaamiseen, mustamaalaaminen perustuu vääristelyyn. Laajasti ottaen vihapuheen voi katsoa tosin kattavan kaikki nämä alueet.
Poliittinen lähtökohta
Kuten jo Huttusen otsikko toteaa, kirjoittaja esittää, että “Venäjä luo luterilaista varjokirkkoa Suomeen”. Huttusen artikkelin ennakkolähtökohtana on, että Inkerin kirkolla on toiminnassaan poliittiset motiivit. Kirjoittajalle Inkerin kirkko on yhtä kuin Venäjä, se on putinistinen ja sen tähden myös hyväksyy Ukrainen sodan. Huttunen esittää väitteensä perustelematta sitä mitenkään. Ainoa tekstistä löytyvä peruste on kirjoittajan kuvitelma: “luultavasti ollut pakko antaa näyttöjä lojaalisuudesta” valtiolle. Huttunen ei ota kantaa siihen uutisoituun tietoon, että edes jossain määrin riippumattomana pidetyn kyselyn mukaan vain 25 prosenttia venäläisistä kannattaa hyökkäystä Ukrainaan. Ilman perusteita Huttunen nimeää Inkerin kirkon sodan kannattajaksi siitä huolimatta, että hän luterilaisena tietää kirkon taatusti toimivan rauhan puolesta.
Huttunen käyttää epäilemättä hyväkseen sitä mielikuvaa, että suomalaiset suuryritykset ovat lopettaneet yhteistyönsä Venäjällä. Vientikin on katkolla. Hän ei tee mitään eroa siihen, minkälaista yhteistyötä kirkot tekevät – vaikka on pappi itsekin. Huttunen ei ilmeisesti muista, että kristillinen kirkko työskentelee kaikissa olosuhteissa ja myös itsevaltaisissa valtioissa. Sellainen taisi itse asiassa olla se Rooman valtakuntakin, jonka keskelle Kristus syntyi.
Mainittua poliittista argumenttia Huttunen sovittaa sen jälkeen nyt vihittyihin Inkerin kirkon pastoreihin. Hän väittää suorasukaisesti, että papit “vehkeilevät” kirkkoaan ja isänmaataan vastaan. Hän jopa vertaa näitä artikkelissaan ukrainalaiseen petturiin Vladimir Saldoon. Huttusen tekstissä nuoret papit ovat suomalaisia, jotka ovat asettuneet “vieraan vallan välikappaleiksi” – siis agenteiksi. Kun pastoreita nimitellään artikkelissa laajemminkin pettureiksi ja “turvallisuusuhaksi”, johtopäätös on selvä: Huttunen syyttää nyt vihittyjä pappeja maanpetturuudesta.
Väitteelle ei ole kuitenkaan minkäälaista perustetta eikä Huttunen edes yritä tukea sitä vetoamalla mihinkään dokumenttiin. Saarisen mittaristoa ajatellen Huttunen herättää ensin epäluuloa ja sen jälkeen mustamaalaa pastoreita hirvittävällä tavalla kuvaten heidät maanpettureiksi. Ilman mitään faktista perustetta nuorten pappien ilmoitetaan olevan putinisteja ja heihin tulee Huttusen mukaan suhtautua kuin vieraan vallan toimijoihin. Vihapuheen kriteerit täyttyvät jo tässä ensimmäisessä kohdassa.
Voiko Suomen luterilainen kirkko toimia mitenkään enää Inkerissä ja Venäjällä? Huttusen mukaan ei. Tuon logiikan mukaan suomalainen lähetystyö ei voi toimia missään maassa, jossa on käynnissä poliittinen konflikti tai suoranainen sotatila. Suurin osa ihmisistä tietää, että kirkkojen lähetystyö ei toimi niin. Sen sijaan lähetit pyrkivät auttamaan kärsivää kansaa myös suurimpien vaikeuksien keskellä. Näin tapahtuu myös Inkerissä, ja tätä yhteyttä pitää yllä myös virallinen Suomen ev.lut. kirkko – minkä Huttunen kyllä hyvin tietää.
Venäjä luo luterilaista varjokirkkoa Suomeen
Entä sitten varjokirkko? Huttusen mukaan menossa on kirkollinen “erityisoperaatio”, jossa pyritään luomaan Venäjältä johdettu varjokirkko Suomeen. Kirjoittaja käyttää tarkoituksellisesti Putinin hallinnon panslavistista terminologiaa ja soveltaa sitä nuoriin pappeihin. Putin nimittää hyökkäystä Ukrainaan erityisoperaatioksi, minkä lukijakunta kyllä hyvin tunnistaa – ja on ollut tarkoituskin tunnistaa. Mustamaalaaminen on täydessä vauhdissa.
Huttunen ei kuitenkaan tyydy tähän. Hän nimittää vastikään vihittyjä pappeja venäläisiksi sotilaiksi, jotka ovat tunkeutuneet Suomeen vaikkakin ilman paikallisia arvomerkkejä. “Kirkon venäjänkielisessä työssä kannattaa nyt olla tarkkana, millaisia vihreitä pappismiehiä sinne yrittää pesiytyä”, Huttunen kirjoittaa. Vertaus “vihreisiin miehiin” tulee tietenkin jälleen Ukrainan kriisistä ja Krimiltä, kuten kaikki tiedämme. Huttunen varmistaa viestinsä perille menon käyttämällä erittäin negatiivista militanttia terminologiaa. Lukijalle ei jää epäselväksi se, mihin kirjoittaja pyrkii.
Suomen luterilainen kirkko on siten Huttusen mukaan vaarassa. Tänne salaa tunkeutuneet “venäläisestä kaitsennasta riippuvaiset” kirkolliset toimijat muodostavat hänen mukaansa turvallisuusuhan. Pappisvihkimystä ei ole tehty Kristusta ja evankeliumia palvelemaan, vaan se on Huttusen mielestä “vihamielinen”. Tarkoituksellista mustavalkoista vastakkainasettelua korostaa vielä se, että Huttunen viittaa artikkelissaan suoraan Saatanan eli diaboloksen, Perkeleen, toimintaan. Hän demonisoi Inkerissä vihityt miespapit. Tämän suoremmin pastorilta ei voisi viedä hänen arvoaan evankeliumin palvelijana.
Näissä lauseissa Huttusen teksti muuttuu täydellisesti uhkaavaksi vihapuheeksi. Hän toistelee väittettä, että nuorten pappien toiminta Suomessa on sekä kirkolle että yhteiskunnalle turvallisuusuhka. Nämä miehet olisi Huttusen mukaan siten poistettava tehtävistään ja kaiketi heidän toimensa tulisi tutkia edelleen oikeusjärjestelmässä. Kysehän on Huttusen mielestä pyrkimyksestä turmella tai tuhota Suomen ev.lut. kirkkoa. Hän puhuu jatkuvasti “Inkerin kirkon vihamielisestä toiminnasta”. Huttusen mukaan olisi ymmärrettävä, että “Venäjä siis tunnistaa uskonnon yhdeksi sodankäynnin areenaksi”.
Huttusen artikkelista joutuu tosin kaivamalla kaivamaan sitä varsinaista syytä, mikä nyt uhkaa Suomen kirkkkoa. Hän ei vie pidemmälle ajatusta siitä, että joku pappi oikeasti hyväksyisi putinismin – ja miksi veisi koska hänellä ei ole siitä minkäänlaista todistetta. Hän ei myöskään kykene osoittamaan, että joku papeista kannattaisi Venäjän hyökkäystä Ukrainaan – eikä mustamaalaavassa kirjoituksessaan edes pyri sitä osoittamaan. Varsinainen syy löytyy lopulta naispappeudesta. Vaikka se kuulostaa maanpetturuuden ja Ukrainalaisten pommittamisen rinnalla triviaalilta ja suorastaan hölmöltä, ainoa todellinen syy Huttusen vihaan löytyy Inkerin kirkon virkakäsityksestä. Se vihkii papiksi mielellään miehiä, jotka allekirjoittavat kirkon virkakäsityksen.
Kiista naispappeudesta on Huttusen artikkelissa aivan selvä. Hän kirjoittaa nyt vihityistä papeista: “Ovathan he eräiden naispappeusvastaisten kirkollisten järjestöjen työntekijöitä”. Huttunen ei ilmeisestikään halua, että kukaan perinteistä virkakäsitystä kannattava saisi enää työskennellä Suomessa. Tuollainen toive, vaikka kuinka todellinen tunteen tasolla, ei ole realistinen kirkossa, jossa virkakysymys yhä jakaa tuhatmääräistä työntekijäkuntaa. Ilmeisesti Huttunen haluaisi ratkaista naispappeuskiistan Putinin avulla.
Kuka saa taloudellista hyötyä?
Syytöksien joukkoon kuuluvat myös väitteet taloudellisesta hyödystä. Yhden kyseessä olevan järjestön lähetysjohtaja Ville Auvinen arvioi tätä: “Kansanlähetys (miksiköhän ei Sley ja SRO), olisi jopa lahjottu toimittamaan työntekijöitään vihittäviksi papeiksi Inkerin kirkossa, ja kun hän tässä yhteydessä mainitsee 30 hopearahaa lahjonnan hinnaksi, hän vihjaa Kansanlähetyksen kavaltaneen Kristuksen kuten Juudas aikoinaan.”
Tänä aikana, jolloin ihminen voidaan erottaa lentopisteiden takia ja toinen voi pudota eduskunnasta liiallisten taksikulujen takia, ei ole ensinkään viatonta syyttää jotakuta taloudellisista väärinkäytöksistä. Huttunen rakentaa mielikuvaa siitä, että “varjokirkkoa” olisi rakennettu määrätietoisesti venäläisellä rahalla. Syytös on lähes uskomaton ja rinnastuu aiemmin mainittuun maanpetossyytökseen.
Huttusen ongelma tällaisen talouteen liittyvän väitteen kohdalla on sama kuin yllä. Hän ei kykene esittämään ainuttakaan dokumenttia tai faktatietoa väitteensä tueksi. Saarisen mittaristoa ajatellen Huttunen on tässäkin synnyttänyt epäluuloa ja mustamaalannut kohteitaan pelkkien mielikuvien avulla. Siksi hänen esittämänsä syytökset ovat tässäkin kohden suoranaista vihapuhetta, koska ne sisältävät vaatimuksen kuvitellun käyttäytymisen lopettamisesta ja työntekijöiden toiminnan estämisestä.
Inkerin työn eli Suomesta tehtävän lähialueiden lähetystyön näkökulmasta katsoen Huttusen väitteet ovat tietenkin käsittämättömiä. Suomen ja Venäjän välinen raja on pitkään ollut yksi jyrkimmistä elitasokuiluista maailmassa. Taloudellinen tuki kulkee suomalaisista seurakunnista Inkerin kirkkoon, ja tarve on suuri. Etenkin vanhat seurakuntalaiset elävät rajan takana vieläkin köyhyydessä, jota keskiluokkaisen suomalaisen on lähes mahdoton edes käsittää.
Vihapuheen merkistö täyttyy
Olen käyttänyt tässä analyysissä Saarisen muotoilemia määritelmiä vihapuheen jäsentämiseksi. Huttusen artikkelissa kyseinen merkistö täyttyy kohta kohdalta. Hän nimittää Inkerissä vihittyjä pastoreita Venäjän toimijoiksi ja kuvaa heidät maanpettureiksi. Koska sellaisesta ei ole mitään näyttöä, kyse on silkasta mustamaalaamisesta. Huttusen teksti perustuu tarkoitukselliseen vääristelyyn, Inkerin kirkon toiminnan panetteluun ja nyt vihittyjen pappien maineen pilaamiseen. Huttunen kuvaa heidät Venäjän “vihreiksi miehiksi”, jotka nyt toimivat venäläisen rahan turvin Suomen ev.lut. kirkon rapauttamiseksi. On aivan ilmeistä, että Huttusen artikkelissa toteutuu myös todellinen uhkaaminen. Hänen tavoitteenaan on se, että nuorten pappien toimiminen hengellisessä työssä estettäisiin.
Huttunen ei siten tyydy ainoastaan herättämään epäluuloa nyt vihittyjen pappien motiiveista, vaikka sekin on artikkelissa esillä. Hän esittää näistä vääristeltyjä väitteitä ja valheellista tietoa.
Siten Huttusen kirjoitus ei ole pelkästään “eristinen” eli riidanhaluinen, kuten Saarisen mittaristo sanoisi, vaan pahantahtoinen. Huttunen mustamaalaa nuoria pappeja käyttämällä oman aikamme “natsikorttia” eli vetoamalla putinismiin ja Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Natsikortin käyttäjät viittaavat yleensä siihen, että jokin seikka on yhtä kamalaa kuin juutalaisten joukkotuho. Huttusen oman kortin käyttö vetoaa puolestaan siihen, että nuorten pappien toiminta – siis saarnaaminen ja jumalanpalvelusten pito – vastaa Ukrainan siviilien surmaamista ja naisten raiskaamista.
Retoriikka on vaarallinen laji. Huttunen tulee artikkelissaan vaihtaneeksi evankeliumin julistamisen tappamiseksi ja rakkauden vihaamiseksi. Vaikka hänen tekstinsä on kaiken dokumentoinnin puuttuessa lähinnä salaliittoteoria, kuten jotkut kommentoijat ovat ehtineet jo todetakin, se ei herätä lukijoissa huvittavia reaktioita. Sen sijaan analyysin johtopäätös on yksiselitteinen: Huttusen artikkeli on malliesimerkki vihapuheesta ja sen uhreina ovat tavalliset Inkerin luterilaisessa kirkossa tärkeään evankeliumin julistamisen virkaan vihityt pastorit.
Dosentti Timo Eskola
Dosentin kammiosta 