Kadotetun paratiisin etsijät

Kun saarnaa jää muista syistä pitämättä, itse tekstin voi käyttää opetuskirjoituksena. Näin kävi syksyiselle saarnatekstille 19. sunnuntai helluntaista. Teksti on Markuksen evankeliumista. Kyseessä on tuttu kohta rakkauden kaksoiskäskystä. Helppo ja vaikea aihe. Jumalan laista ja rakkaudesta ja käskyistä ja elämänarvoista puhuminen on meille mieluista. Senhän näkee niin päivälehdistä kuin eduskunnan istuntojen puheenvuoroista. Hengellisessä mielessä eli teologisesti katsottuna aihe on kuitenkin harvinaisen vaikea. Ja tarkemmin ajatellen se on vaikea myös kenelle tahansa meistä tavallisista kansalaisista ja seurakuntalaisista. Me kuvittelemme luonnostamme, että rakkaus on tärkein ja että kirkon sanomakin pitäisi sanoittaa vain lähimmäisenrakkauden avulla. Todellisuudessa kuitenkin jo pelkkä rakkauden vaatimus paljastaa, että vialliselta on vaikea vaatia. Langenneelta on lohdutonta lypsää lempeyttä. Jos kaikki olisi hyvin, miksi rakkaudesta tarvitsisi huomautella? Ja kun hetken tätä pohdimme, rakkaus on pudottamassa meitä kohti kadotusta.

Tuttu raamatunkohta kertoo Jeesuksen ja toorakoulun luennoitsijan kohtaamisesta:

“Muuan lainopettaja oli seurannut heidän väittelyään ja huomannut, miten hyvän vastauksen Jeesus saddukeuksille antoi. Hän tuli nyt Jeesuksen luo ja kysyi: ”Mikä käsky on kaikkein tärkein?” Jeesus vastasi: ”Tärkein on tämä: ’Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’ Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Näitä suurempaa käskyä ei ole.”

    Lainopettaja sanoi hänelle: ”Oikein, opettaja! Totta puhuit, kun sanoit, että Herra on ainoa Jumala, ei ole muita kuin hän. Ja kun rakastaa häntä koko sydämestään, kaikella ymmärryksellään ja kaikella voimallaan ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, se on enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut uhrit.” Jeesus näki, että hän vastasi viisaasti, ja sanoi hänelle: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.” (Mark. 12:28-34)

1. Laki etsii paratiisia

Vaikka sana “laki” saattaa herättää pelottavia mielikuvia, Raamatussa se on hyvä sana ja onhan se ihmistä suojaava myös yhteiskunnassa. Miten niin hyvä? Jeesuksen opetus Jumalan rakkauden laista on ensinnäkin terveen järjen mukainen. Siinä yksi niin Vuorisaarnan kuin rakkauden kaksoiskäskyn ikuisen suosion selityksistä. Moraalin ydin löytyy siitä, että se koskee meidän arkista elämäämme. Tässä puhutaan minusta. En itsekään halua, että minusta puhuttaisiin pahaa. Olipa kyse työpaikan sisäisistä juoruista tai teini-ikäisten nuorten riidoista koulun pihalla, valheiden levittely tuntuu erityisen pahalta. Varjelemme mainettamme ja haluamme säilyttää kasvomme tilanteessa kuin tilanteessa. Jumalan käskyt haluavat minulle hyvää.

Vielä vähemmän suomme ymmärrystä sille, että joku varastaa omaisuuttamme. Olipa varkauden kohteena pihalle jätetty polkupyörä, laukku autossa tai suoranainen murto asuntoon kesäloman aikana, tuomitsemme sen ehdottomasti. Soitto lähtee niin poliisille kuin vakuutusyhtiöön. Moni sanoo lisäksi, että etenkin asuntomurto rikkoo yksityisyyttä, koska rikollinen on tarttunut myös esineisiin ja huonekaluihin, joilla on meille suuri henkilökohtainen merkitys. Varkaus koetaan loukkaukseksi persoonaamme kohtaan. Minä siis itsekin “ilolla yhdyn Jumalan lakiin”, kuten joku on joskus sanonut.

Edelleen väkivalta tuomitaan aina ja kaikkialla. Tuomitsemme kaikenlaisen väkivallanteon itseämme tai läheisiämme kohtaan. Lyöminen vain on väärin, joka tilanteessa. Rajummista väkivallanteoista puhumattakaa. Sen sijaan puhumme persoonan loukkaamattomuudesta ja vaadimme oikeuksia jokaisessa väkivaltaan liittyvässä yksityiskohtassa. Yhdymme mielellämme Jeesuksen syventäviin ajatuksiin, joissa tappamisen lisäksi puhutaan jopa väkivaltaisesta asenteesta. Myös väkivaltaiset hyökkäykset koetaan loukkaukseksi omaa henkilöä ja identiteettiä vastaan.

Mitä henkilökohtaisempiin aiheisiin siirrytään, sitä suuremmalla tunteella suhtaudumme niihin. Missään nimessä halua, että meidän perhettämme uhattaisiin. Nousemme suojelemaan puolisoamme ja lapsiamme välittömästi, jos joku ulkopuolinen yrittää tavalla tai toisella hajoittaa perheemme. Sen lisäksi syrjähypyt, puolison vietteleminen tai suoranaiset seksuaaliset hyväksikäytöt saavat meidät suorastaan pois tolaltamme. Meille ei tarvitse rippikoulussa opettaa, että nämä ovat väärin, vaan tunnistamme asian oman elämämme perusteella.

Esimerkit alkavat kaiketi riittää. Siinäpä ne tutut käskyt olivat: älä lausu väärää todistusta, älä varasta, älä tapa, älä tee huorin. Tiedämme oman elämämme perusteella, minkälainen väärä toiminta vie ilon elämästämme ja tuo tilalle tuskan. Me tunnemme riittävässä määrin eron oikean ja väärän välillä. Jumalan laki on hyvä. 

Ja mikä hämmästyttävintä: mehän itse asiassa vaadimme näitä käskyjä joka päivä toisilta ihmisiltä. Emme ole koskaan kaukana kivisistä lain tauluista. Eikä liene suuri yllätys, että juuri nämä aiheet perustuvat Jumalan kymmeneen käskyyn. Me vaadimme, että he täyttävät Jumalan käskyt meitä kohtaa. Ei väkivaltaa, ei valehtelua. Ei sometrollausta eikä edes pilkallisia lauseita. Mekö tässä nyt sitten itse olemme Jumalan käskyjen saarnaajia ja Raamatun moraalin vaatijoita. Juuri me. Joka päivä.

Siksi voidaan sanoa, että rakkauden laki nostaa silmiemme eteen paratiisin. Jumalan ihmeellinen laki osoittaa, miten lähellä paratiisi voisi olla jokapäiväistä arkielämäämme. Jos uskollisuus ja rakkaus toteutuisivat tänään, kaikilla olisi hyvä olla. Silloin kukaan ei tekisi enää pahaa toiselle. Jos ihmiset tavoittelisivat toistensa hyvinvointia eivätkä vain omaa hyvinvointiaan, ongelmat olisi melko helppo poistaa. Silloin kukaan ei yrittäisi enää hankkia itselleen hyötyä riistämällä toisia. Siksi me etsimme joka päivä paratiisia – ja joudumme toteamaan, että sieltä meidät on ajat sitten karkotettu. Jokainen meistä etsii tavalla tai toisella Jumalan kadotetun puutarhan portteja, vaikka sitten rehellisyyttä, loukkaamattomuutta ja oikeudenmukaisuutta vaatimalla.

2. Laki hakee rakkautta

Mutta mitä se oikein tarkoittaa, että lain sisältönä on rakkaus? Yksinkertaisesti sitä, että käskyt tavoittelevat rakkautta ja määräävät sen rajat. Käskyt eivät ole mitään mielivaltaisia sääntöjä tai ihmisyyttä uhkaavia vaatimuksia, kuten vanha Nietzsche ja hänen seuraajansa ovat vuosikaudet väittäneet. Kyse on rakkaudesta, ihmisten välisistä hyvistä suhteista ja iloisesta elämästä.

Raamattua lukemalla käy pian selväksi, että Jumala haluaa rakkautta. Juuri siksi Jeesuksen lauseeseen sisältyvät Siinain käskyt ja “kaikki muutkin mahdolliset käskyt”, kuten alkuteksti asian ilmaisee. Itse lausehan löytyy jo Mooseksen kirjoista (3. Moos. 19:18). Kun Jeesus opetti siitä, hän muistutti kuulijoitaan, mitä Vanha testamentti on jo pitkään kertonut. Jumala on rakkauden Jumala. Hän haluaa varjella luomiaan ihmisiä. Siksi rakkauden kaksoiskäsky on eräässä mielessä kaunein mahdollinen kultainen sääntö.

Myös juutalaiset opettajat tulkitsivat ajatusta myöhemmin laajasti. Koko Jumalan luomistahto ja Tooran eli Mooseksen lain mukaan luodun maailman järjestys tähtää rakkauteen ihmisten välillä. Siksi käskyjä arvioidaan tämän suuren yhteisen nimittäjän avulla. Lähimmäisen rakastamisesta puhuivat myös kuuluisat rabbit Hillel ja Akiba. Lain luonteesta vallitsi juutalaisuudessa varsin laaja yksimielisyys.

Samoilla sanoilla asian ilmaisi myös apostoli Paavali, jonka mukaan käskyt “voidaan koota tähän sanaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”Jeesuksen mukaan kaikki käskyt liittyvät kultaiseen sääntöön. Paavalin kirjeessä se esiintyy rakkauden kaksoiskäskyn esittämässä muodossa: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. 

Paavali jatkaa vielä selitystään: rakkaus ei tee lähimmäiselle pahaa: “Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain”. Selitys on järkeenkäypä ja yksinkertainen. Kultainen sääntö voidaan opettaa myös käänteisellä tavalla. Pahaa ei tule tehdä missään olosuhteissa. Oikean ja väärän välillä on ero. Pahuus ei kuulu Jumalan tahtoon. Kukaan ei voi väittää toteuttavansa rakkautta, jos hän samalla tahtoo lähimmäiselleen jotain pahaa.

Rakkaus on täysin vaihdettavissa lain kanssa. Laki on rakkaus ja rakkaus on laki. Yhtään käskyä ei voi poistaa, koska jokainen niistä on yhtä kuin rakkaus. Jokainen käsky etsii ja vaatii rakkautta. Rakkaus on lain pleroma, kuten kreikankielinen tekstin sanoo, lain täydellinen tiivistymä. Samalla rakkaudessa laki toteutuu. Se on lain tarkoitus ja tavoite.

Rakkauden laki liittyy ihmisen ihmisyyteen; meidän ainutlaatuiseen olemukseemme Jumalan kuvina. Eläimet eivät koe huonoa omaatuntoa “rikkoessaan” käskyjä eli syödessään toisiaan ja taistellessaan siitä, kenen kanssa voivat pariutua. Ihminen on osa luomakuntaa, mutta ei ole eläin. Rakkauden laki muistuttaa meitä tästä. Jumala ohjaa meitä sen avulla koko ajan kohti paratiisia. 

Mutta kuten apostoli Paavali sanoo, tämä tie on lankeemuksen takia hirvittävä. Koska lailla ei ole voimaa pitää meitä erossa synnistä, siitä tulee armoton peili.

3. Rakkaudella on kuoleman virka

Juuri siksi kristillisessä uskossa tapahtuu se kummalliselta kuulostava seikka, että suhtautumisemme rakkauteen muuttuu. Vaikka kaipaamme sitä ja tarvitsemme sitä, rakkauden vaatimuksesta alkaa tulla pelottava asia. Ja siksi joudumme opettamaan rakkaudesta aivan toisella tavalla kuin tämä maailma. 

Me emme voi puhua kevyesti lähimmäisenrakkaudesta tai yrittää ratkaista väkivaltaisia ongelmia  vain kehottamalla ystävällisyyteen. Ongelmat ovat syvemmällä. Lankeemus on perusteellisempi. Kun rakkauden vaatimus esitetään meille, sillä ei ole voimaa auttaa. Sillä on vain voima paljastaa synti ja tuhota meidät. Tätä hyvää tarkoittavat humanistit eivät ymmärrä ja ihmettelevät meitä. Miksi emme olekaan kevyen rakkausjargonin takaajia?

Apostoli Paavali sanoo, että rakkauden laista tulee kuoleman sanansaattaja, siitä tulee kuoleman palvelija. Lailla on ministratio mortis, kuten asia niin kutkuttavasti latinaksi sanotaan. Kuoleman virka. Voitteko kuulla, miten päässänne jokin nyrjähtää: rakkaudella on kuoleman virka. Rakkaus ei olekaan langenneelle ihmiselle hyvä asia, vaan hengenvaarallinen asia – hengellisen elämän kannalta. Kun rakkautta vaaditaan ja toivotaan, vaatimus vetää meitä entistä syvemmälle kuiluun. Onko tämä maailma täysin pois sijoiltaan? On. “Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.”

“Jo kuolemaa palveleva virka, jonka säädökset oli kaiverrettu kivitauluihin, säteili sellaista kirkkautta, että israelilaiset eivät voineet katsoa Moosesta kasvoihin. Ja kuitenkin hänen kasvojensa kirkkaus oli katoavaa.” (2.Kor. 3:6-7). Kuolemaa palveleva virka.

Kun me siis vaadimme toisiltamme oikeudenmukaisuutta ja henkilömme loukkaamattomuutta, me vetoamme rakkauteen – mutta samalla juuri tämä vaatimus tuomitsee meidät itsemme samoista asioista. Langenneen maailman elämä on niin kieroutunutta, että emme pysty puhumaan edes rakkaudesta ilman, että olemme kulkemassa Danten portaita alas syvimpään helvettiin.

4. Langenneen ihmisen pään päällä on peitto

Tässä onkin yksi kristinuskon vaikeimmista piirteistä oman aikamme keskellä. Silloin, kun päivälehdet ja naistenlehdet suosittelevat kirkon ohjelmaksi lähimmäisenrakkautta ja usein haluavat jopa näpäyttää oppeihinsa ripustautuvaa kirkkoa tästä, me joudumme saarnaamaan, että se ei riitä. Puhe lähimmäisenrakkaudesta on tuhovoima. Se toteuttaa kuoleman virkaa. Se on viemässä kuulijansa kadotukseen – jos mitää muuta ei ole tarjolla.

Nyt olemme vaikean kohdan edessä. Jokainen tietää, että tämän maailman ihmiset ja siis myös jälkikristillisen yhteiskunnan ihmiset arvostavat lähimmäisenrakkautta yli kaiken. Kukapa ei ainakin teoriassa allekirjoittaisi ihmisoikeuksien julistusta. Moni viittaa siihen lähes joka viikko. Rakkaudesta lauletaan ja sitä toivotaan, toivotaan. Kuitenkin kristillisessä seurakunnassa asiat kääntyvät toisiksi. Me joudumme sanomaan, että lähimmäisenrakkauden vaatimus on pettävä tie.

Tämä maailma elää siten harhakäsityksen vallassa. Joku on nimittänyt tätä “sokeaksi laaksoksi”, jossa asuvat eivät ensinkään ymmärrä, mitä näkeminen voisi merkitä. Ensimmäinen väärinkäsitys on jostain syystä aina se, että kuvittelemme rakkauden vaatimuksen olevan kristinuskon koko sanoma. Se on tavallaan ymmärrettävää siksi, että rakkaus on suuri tunne ja siitä puhuminen on hienoa. Kuvittelemme kaiketi, että ihanteesta puhuminen toteuttaa vaatimuksen jo sellaisenaan.

Siksi monet kristinuskoa Suomessa tällä hetkellä tulkitsevat ihmiset, esiintyivätpä he päivälehtien palstoilla tai seurakunnissa, vetoavat kerta toisensa jälkeen tähän “kristinuskon pääsanomaan” eli rakasta lähimmäistäsi. Usein he jopa neuvovat pappeja ja saarnaajia – ja nykyään mielellään herätyslikkeiden edustajia – että näiden pitäisi palata tähän kristinuskon yksinkertaisen sanoman äärelle. Palaamme hetken kuluttua pohtimaan, onko tuollainen vaatimus mielekäs.

Kuitenkin juuri lankeemuksen takia tuo väärinkäsitys on täysin ymmärrettävä. Siitä puhui jo Paavali, kun hän opetti korinttilaisia. Edes juutalaiset, jotka opettivat Tooraa, eivät tunnistaneet rakkauden lain varsinaista tehtävää. He eivät tunnistaneet lain ja evankeliumin eroa. “Heidän mielensä paatuivat. Sama peite pysyy edelleenkin paikoillaan, kun he lukevat vanhan liiton kirjoituksia, sillä vasta Kristus sen poistaa.”  (2.Kor. 3:14)

Näin päädymme rakkaus-teeman viimeiseen pisteeseen. Langenneen maailman päällä on peitto. Vaikka ihmiset yrittävät löytää rakkautta ja vaikka he vaativat toisiltaan rauhaa ja oikeudenmukaisuutta, peitto estää heitä näkemästä lankeemuksen syvyyttä ja synnin voimaa. Näyttää jopa siltä, että aikamme maailma yrittää kristinuskosta irtautuessaan hakea entistä enemmän oikeutta ja oikeudenmukaisuutta. Iskulauseet puhuvat sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, social justice. Nettikirjailijat vaativat syrjinnän lopettamista. #metoo-liike korostaa seksuaalista koskemattomuutta tai ainakin itsemääräämisoikeutta.

Mutta näidenkin pyrkimysten päällä on peitto. Oikeudenmukaisuuden etsijät eivät näe Jumalan rakkauden lain voimaa eivätkä tunnista kuoleman virkaa, ministratio mortis. He eivät näe, että jokaisella vaatimuksella ihminne kaivaa omaa kuoppaansa vain syvemmäksi.

5. Vain Kristus on voittanut lain

Siksi Raamattu julistaa, että vasta Kristuksessa peite otetaan pois. Kristuksen edessä rakkauden vaatimus tosin ensin musertaa ja kadotuksen portit alkavat uhata. Mutta onneksi juuri Kristus on voittanut tuonelan porttien voiman. Kun peitto otetaan meidän kasvoiltamme pois, näemme itsensä uhranneen ja ylösnousseen Kristuksen kirkastetut kasvot. 

Silloin rakkaus kohtaa meidät ilman tuhovoimaa. Kuolema ei uhkaa, koska se on voitettu. Ja silloin Kristuksesta tulee meidän elämämme. Meidät kätketään Häneen ja meihin painetaan uuden elämän sinetti.

Juuri siksi seurakunnan saarnaviran tehtävänä on lain ja evankeliumin julistaminen. Me emme opeta rakkautta pintapuolisena tunteena emmekä yritä rakentaa kristinuskosta tälle maailmalle sopivaa kevytversiota lähimmäisenrakkauden ohjeilla. Täydellinen rakkaus paljastaa meille nimittäin sen, että meidän kaikkien toivoma paratiisi olisi ollut mahdollinen. Se olisi voinut toteutua – ellei lankeemus olisi todellisuutta. Ja juuri se paratiisi, jota me joka päivä vaadimme toisiltamme, nousee meidän tuomariksemme. Puhe rakkaudesta paljastaa meidän syntimme. 

Se on seurakunnan tehtävä. Sitä eivät poliisi tai tuomari tee, eivätkä tee naistenlehtien päätoimittajat tai avustusjärjestöjen tiedottajat. Tämä maailma ei tunne rakkauden voimaa eikä Jumalan lain voimaa. Niinpä se tulee tarjonneeksi totuutta kaipaavalle ihmisen sen vastakohdan, hirvittävän vaatimuksen joka ei auta ihmistä. Seurakunnan on tehtävä enemmän. Synti paljastuu nimittäin ainoastaan silloin, kun Jumalan sana sen paljastaa meille ja osoittaa kadotuksen todellisuuden. Tämä lain saarna on kirkon varsinainen tehtävä. Sitä ei tarvitse huutaa. Sen kanssa ei tarvitse mesoa. Riittää, että pitää esillä todellista rakkautta. Ja silloin myös todellinen evankeliumi, Kristuksen sijaisuhri meidän syntiemme edestä tulee merkittäväksi.

Siksi kirkon tehtävänä ei ole “sanoittaa ihmisen sisäistä kokemusta”, vaikka tällaistakin luterilaisessa kirkossa nykyään esitetään. Me emme saa alistua yhdeksi mielihyväperiaatteen palvelijaksi satojen muiden rinnalle. Kirkon saarnaviran tehtävänä on sen sijaan sanoittaa sitä ahdistusta, jota synnin kokeminen Jumalan edessä aiheuttaa. Tie rauhaan Jumalan ja ihmisten kanssa löytyy nimittäin siitä, että ihminen jää langenneena Herran eteen ja löytää syntisten Vapahtajan. 

Kun tämä pääsee tapahtumaan, sääntökokoelmat ja kuvitellut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ohjeet jäävät. Niiden tilalle tulee Kristuksen täydellinen altruistinen rakkaus. Armahdettu ihminen saa sellaisen esimerkin ja esikuvan, että sen täyttämisessä voi kyllä kuluttaa jäljellä olevan elämänsä. Apostoli Paavali koki tämän niin voimakkaasti, että hän kirjoitti: “Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.” (Gal. 2). Kaikki elämässä tulkitaan Kristuksen kautta.

Tämän jälkeen myös ajatus lähimmäisenrakkaudesta palaa takaisin. Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä. Me pyrimme oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan, koska olemme itse saaneet kokea armahduksen. Uskova ihminen elää Kristukselle. Ei pakosta tai vaatimuksesta, vaan kiitollisuudesta ja riemusta. Se on esimakua paratiisista. Kaikki ei muutu kerralla, mutta syyllisyys katoaa. Mikään ei enää purista. Mikään ei kiristä. Vapautettujen puutarhassa on esimakua taivaasta – siitä kadotetusta paratiisista, jota jokainen meistä tavalla tai toisella etsii.

Timo Eskola