Hovioikeuden kaksipäiväinen istunto on päättynyt loppupuheenvuoroihin. Käsittely oli tiiviimpi kuin aiemmissa tilanteissa tai kuulusteluissa. Sitä ei kyennyt venyttämään edes sinnikäs valtionsyyttäjä, joka ennalta sovitusta poiketen piti mahdollisimman pitkät puheenvuorot ja lähes jankuttaen toisti kaiken aiemminkin sanotun siitä huolimatta, että taustalla oli jo käräjäoikeuden päätös. Moni on tässä vaiheessa allekirjoittaneen kanssa toiveikas Räsäsen vapauttavasta lopputuloksesta. Mutta vaikka tapaus etenisi korkeimpaan oikeuteen, julkinen käsittely on ohi. Korkeimpaan oikeuteen menevät tarvittaessa vain samat hovioikeuden paperit vielä kerran arvioitaviksi. Suurin myrsky on ohi ja aurinko pilkahtaa pilvien takaa.
Lopputuloskin tulee olemaan hieman toissijainen vaikkakaan ei merkityksetön, sillä Räsänen on jo nyt voittaja. Hän joutui suunnattoman julkisen myllytyksen kohteeksi ja niin yhteiskunnan kuin luterilaisen kirkon arvoliberaalien siipien silmätikuksi. Media tuomitsi hänet jo ennen oikeudenkäyntiä ja sosiaalinen media yritti suoraan sanoen tuhota hänet. Siitä huolimatta Räsänen on puolustanut kristillistä kantaa menestyksekkäästi ja Raamattuun sitoutuvat kristityt ovat saaneet erityistä tukea hänen esimerkistään. Tilanteen seuraajat ovat vain ihmetellen katsoneet, miten hän jaksaa viedä tämän kaiken läpi ystävällisesti ja Raamatun armoa ja totuutta korostaen.
***
Pieni katsaus tämän hyvin suurta julkisuutta nauttineen prosessin vaiheisiin muistuttaa, minkälainen farssi tämä on kaikkineen ollut suomalaisessa lähihistoriassa. Aluksi valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen tuli lehdistössä julkisuuteen unohtaen syyttömyysolettaman ja puhui Räsäsestä potentiaalisena rikollisena. Toiviainen ei esitellyt tapausta neutraalisti vain “viran puolesta”, kuten termi kuuluu, vaan hyökkäsi voimakkaaasti henkilökohtaisella tasolla Räsästä vastaan jo ennen oikeudenkäynnin alkua. Hänen esimerkkiään seuraten samaan syyllistyi suuri joukko journalisteja.
Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa (Helsingin teologinen tiedekunta) moitti Räsästä vihapuheesta ja syytti häntä kahdessa kirjoituksessaan suorastaan rikoksesta. Hallamaata monessa kohdassa seurannut teologian tohtori Niko Huttunen puolestaan kirjoitti Toiviaista lainaten: “Räsäsen teksti on potentiaalisesti rikollista”. Syytökset ovat tulleet erittäin korkealta ja oppineelta taholta, vallan saleista, ja ne on julkaistu näkyvillä foorumeilla. Jos tuo ei ole mustamaalaamista, niin mikä?
Arkkipiispan teologinen avustaja, tohtori Juha Meriläinen yritti linkittää Räsästä amerikkalaiseen äärioikeistoon ja sen suuriin rahavirtoihin. Syynä oli kansainvälisen kristittyjen lakimiesten järjestö, jonka eurooppalainen sisarjärjestö on tukenut Räsästä oikeuteen valmistautumisessa.
Arkkipiispa Tapio Luoma itse puolestaan otti Uuden Suomen haastattelussa voimakkaasti kantaa luterilaisen kirkon arvokeskusteluun ja henkilöi ongelmat kansanedustaja Päivi Räsäseen (tämä mainitaan jutussa 10 kertaa). Luoma laittoi koko viran suoman arvovaltansa peliin ja avustajansa tapaan ilmaisi olevansa “huolestunut Suomen joutumisesta uskonnollistaustaisen äärikonservatiivisen lobbaustoiminnan kohteeksi”.
Vähäisempiä hyökkäyksiä oli satoja. Tämä tapaus on todellakin ajanut pahat henget ulos kirkkorakennuksista hyökkäämään Päivi Räsästä vastaan. Lähes kaikki on tapahtunut ennen kumpaakaan oikeudenkäyntiä ja syyttömyysolettamaa totaalisesti rikkoen. Ainoat moraalittomat henkilöt ovat noissa tapauksissa olleet tekstien kirjoittajat itse.
Helsingin Sanomien journalistit täydensivät sitä, mitä valtakunnansyyttäjän toimisto ei kyennyt julkisesti tekemään. Lehti syytti Räsästä käsityksestä, että homoseksuaalit ihmiset pitäisi tappaa. Vaikka lehti ei lopulta saanut yhtään suomalaista raamatuntutkijaa tukemaan tuollaista väitettä, se ei koskaan pyytänyt Räsäseltä syytöstä anteeksi. No, sattuman oikusta vastuussa oleva päätoimittaja erotti lopulta itse itsensä kännisekoiluihin sorruttuaan.
Uskomaton soppa. Jos vihapuheesta pitäisi saada käytännön esimerkkejä, niitä löytyisi yllin kyllin Räsästä vastaan kirjoitetuista teksteistä.
***
Oikeudessa esiintynyt valtionsyyttäjä Anu Mantila teki ensimmäisestä oikeudenkäynnistä puolestaan ideologisen tuomalla perusteluihin australialaisen homoliikkeen aktivistin tekstit ja yrittämällä tarjota niitä oikeuslähteenä. Viimeistään tämä osoitti, että aihe oli hänelle henkilökohtainen ja syyttäjä yritti ideologisista syistä saada Räsäsen keinolla millä hyvänsä tuomituksi. Tämä oli vielä voimakkaampi kannanotto ja toiminto kuin Toiviaisen julkisuuteen antama lause siitä, että hän haluaa keskittyä vähemmistöjen oikeuksien käsittelyyn.
Teologia muodostaa oman piirteensä prosessissa. Käräjäoikeus totesi, että oikeus ei ota kantaa uskonnolliseen puoleen eikä ala tulkita Raamatun käsitteitä. Hovioikeudessa Mantilakin yritti sitten vältellä teologista kannanottoa, vaikka ei tuohon välttelyyn lopulta kyennytkään. Lukija joutuu kuitenkin pohtimaan, miksi valtakunnansyyttäjä Toiviainen ylipäätään nosti kanteen uskonnollisista teksteistä, jos hän ammattilaisena tiesi jo etukäteen, että Räsäsen uskonnollisia kantoja ei tulla tuomitsemaan? Ainoa selitys on, että Toiviainen on tarkoituksellisesti halunnut asettaa syytteet nimenomaan kristillisiä käsityksiä vastaan.
Oikeudenkäynti ei siten ollut kaikkineen arvovapaa ja objektiivinen, vaan aatteellinen hyökkäys Räsäsen edustamaa kristillistä näkemystä vastaan. Se kävi ilmi jo siitä, että vaikka poliisin mukaan syytekynnys ei ylittyisi, Toiviainen otti itse tapauksen käsittelyyn, kun samat aiheet tuotiin hänen eteensä. Mantila vain jatkoi samaa linjaa istunnoissa. Tällaisena prosessia voitaneen pitää ensimmäisenä postmodenin ideologian mukaisena oikeuskäsittelynä, jonka agendan on asettanut Suomen lain sijasta sosiaalisen median “social justice” -liike. Kannattaa muistaa, että populistisesti käytetty sana “justice” ei tee siitä vielä juridisesti legitiimiä.
Syyttäjät toimivat tunteidensa varassa. Etenkin Mantilan esiintyminen oikeudessa oli paikoin suorastaan kiihkomielistä. Tekemässään valituksessa syyttäjät rinnastivat Räsäsen käsitystensä perusteella natseihin. Mantilan väitteiden välillä ei ollut loogista yhteyttä ja hän yritti tavan takaa tuoda kiihottamisrikoksen käsittelyyn rikoslain muiden kohtien perusteita. Ulkopuolisesta tuntuu kuin syyttäjän ammattitaito olisi kateissa. Tuomarit ovat kyllä nähneet ideologisten pyrkimysten läpi ja väärät perusteet on jätetty huomiota päätöstä tehtäessä.
Mistä kaikki tämä viha johtuu? Teologisen arvion mukaan se johtuu siitä, että aikamme yhteiskunta yrittää väkivalloin irti kristillisen moraalin perinteestä. Tässä oikeudenkäynnissä temppua on yritetty kriminalisoimalla tietenkin Päivä Räsäsen näkemyksiä, mutta myös yrittämällä kriminalisoida jopa Raamattua. Voisi ehkä sanoa, että tämän oikeudenkäynnin myötä olemme nyt nähneet kaiken. Siis kaiken ennen tarttumista fyysiseen koskemattomuuteen.
***
Räsäsen oikeudenkäyntiä voidaan pitää ajan merkkinä. Se kuvaa tapahtumana tilannetta, jossa suomalainen yhteiskunta on luopumassa kristillisestä perinteestään ja Raamatusta nousevasta moraalista. Ei ole sattumaa, että edellinen hallitus sitoutui identiteettipolitiikkaan tai että THL:n ohjeisto seuraa kohta kohdalta Seta:n määritelmiä. Ei ole sattumaa, että meillä äänestetään juuri samassa lähihistorian vaiheessa sukupuolen ilmoittamisesta. Gender-ideologia ohjaa politiikan ja kulttuurin arvovirtoja. Nyt sen painoarvoa on yritetty mitata hovioikeutta myöten.
Aatehistoriallisesti on ymmärrettävää, että tällainen prosessi nousee esiin juuri nyt. Arvoliberaaleja kantoja kannattavat ihmiset haluavat koetella laintulkinnan rajoja ja saada ennakkotapauksia yksittäisistä esimerkeistä, jotka sijoittuvat yksiselitteisesti arvokonfliktin alueelle. Pyrkimystä voidaan ainakin yhteiskunnan tasolla perustella sillä, että nyt mitataan kahden toisiaan vastaan olevan arvon keskinäistä painoarvoa. Tosin Räsäsen tapauksessa ei ole selvää, mitkä nuo arvot olisivat.
Vaikuttaa nimittäin siltä, että syyttäjä on käsitellyt asiaa moraalikysymyksenä: miten suhtautua homoseksuaaliseen käyttäytymiseen tai seksuaalisiin vähemmistöihin. Tämä ei täysin sovi varsinaiseen syytekohtaan, joka on rankka. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan ei ole sinänsä arvoristiriidan asia. Nimittäin mikä olisi se kristillinen arvo, joka täyttäisi kiihottamisrikoksen tuntomerkit?
Tästä päädymme oikeudenkäynnin taustalla olevaan suureen kysymykseen. Valtakunnansyyttäjä on todellakin yrittänyt tehdä kristillisestä seksuaalikäsityksestä rasismin kaltaista vihapuhetta ja on siksi nimittänyt sitä solvaamiseksi ja panetteluksi. Syyttäjän tavoitteena on ollut kristillisen käsityksen kriminalisointi. Jos syyttäjä voittaa, kaikkien kristillisten kirkkojen Suomessa pitäisi muuttaa opetustaan synnistä ja sen seurauksista. Niiden pitäisi muuttaa käsitystä parannuksen teosta, syntien tunnustamisesta ja synninpäästöstä. Niiden pitäisi myös muuttaa Raamattuun perustuvaa opetustaan. Ei enempää eikä vähempää.
Yhteiskuntamme on muuttunut niin paljon, että tietyt tahot haluavat tällaista pesäeroa. Aikakaudelle tyypillisesti nämä esimerkit liittyvät seksiiin. Ne eivät liity rasismiin tai luonnonsuojeluun tai omistusoikeuteen. Esimerkkejä ei löydy suhtautumisesta esivaltaan tai kehitysapuun. Gender-ideologian ohjaama aikakausi – kuten osa suomalaisesta politiikastakin tällä hetkellä – keskittyy seksuaalisten vähemmistöjen ajamiin asioihin. Juuri sillä arvokentän alueella arvoliberaalit kannat ovat ajautuneet kauimmas kristillisestä moraalista. Täytyy muistaa, että elämme länsimaissa aikakautta, jossa ihminen voidaan erottaa virastaan hänen puolustettuaan ydinperheen käsitettä, tai kansalainen voidaan tuomita oikeudessa, jos hän kannattaa sukupuolen määräytymistä biologisesti. Muistakaa esimerkit vaikkapa Britanniasta ja Kanadasta.
Nyt tämä aalto on Suomessa. Päivi Räsänen on tahtomattaan saanut länsimaiden historiassa roolin, joka todellakin on hänen henkilöään suurempi. Onneksi hänen henkiset kykynsä ovat tehneet mahdolliseksi sen, että hän kestänyt konfliktin tuomat paineet.
***
Olen arvioissani yrittänyt muistuttaa, että kävipä oikeudessa lopulta miten tahansa, kristillinen näkemys sen paremmin kuin Raamatun moraalikaan ei ole Suomessa enää suosiossa. Siitähän nuo farssimaiset ylilyönnitkin todistavat. Oikeuden päätös ei myöskään suosiota palauta. Median kanta ei koskaan muutu. Nuori polvi on valtaosin arvoliberaalia. Jälkikristillinen aikamme ei tunnista eikä tunnusta syntiä.
Siksi tämä prosessi on merkinnyt taitekohtaa Suomen lähihistoriassa. Tässä tilanteessa Raamattu ja kristillinen vakaumus tulevat aina olemaan syytettyjä. Meitä syytetään vanhoillisuudesta ja meitä syytetään syrjinnästä. Lisäksi muutospaineet ovat valtavia. Seurakunnat muuttuvat sateenkaariseurakunniksi yksi toisensa jälkeen. Kirkon virallisilta lähetysjärjestöiltä evätään seurakunnan lähetysmäärärahat Seta:n ohjeistuksen perusteella. Journalistit pitävät meitä potentiaalisina rikollisina, kävipä Räsäsen oikeusprosessissa mitä tahansa. Siksi on ainutlaatuista ja suorastaan johdatusta, että meillä on ollut näin terve ja tasapainoinen edustaja ottamassa vastaansa kaikki nämä syytökset. Tämä oikeudenkäynti on samalla osoittanut suomalaiselle yhteiskunnalle, mikä sen tila on Jumalan edessä.
***
Olen jo aiemmin todennut, että nykyinen valtakunnansyyttäjän toimisto saattaa Räsäsen mahdollisen voiton jälkeen jättää viemättä asian korkeimpaan oikeuteen. Vastaajan voitto sielläkin tuottaisi ennakkotapauksen, jota ainakaan Mantila ei tahdo. Toisaalta syyttäjä haluaa ennakkopäätöstä varsin innokkaasti. Tämä kaikki jää nähtäväksi runsaan kuukauden kuluttua.
Pitkä julkinen käsittely ei kuitenkaan ole vain farssi, ei pelkkää näytelmää. Miten korvata Räsäselle monivuotinen henkinen kärsimys, riepottelu median kynsissä ja perheen repiminen julkisuuteen kuukausi toisensa jälkeen ja vuodesta toiseen? Miten korvata se ahdinko, johon vääristellyt syytteet hänet veivät? Tai miten korvata Toiviaisen julkea esiintyminen mediassa jo ennen oikeudenkäyntiä? Hän käveli syyttömyysolettamuksen yli ja puhui Räsäsen teksteistä potentiaalisesti rikollisina. Niitä kenenkään teksti ei ole ennen kuin oikeudenkäynti on ohi. Juuri siksi oikeutta käydään, että tiedetään kenen teksti on rikollinen ja kenen ei. Ainakin maallikon silmiin kyse oli tarkoituksellisesta mustamaalaamisesta.
Sivusta seuranneen katsojan näkökulmasta valtakunnansyyttäjä Toiviaisen olisi pitänyt toimia aivan toisin. Hänen olisi pitänyt suhtautua kriittisesti erikoiselta kuulostaneisiin syytöksiin. Jo käräjäoikeuden käsittely osoitti, että lauseet olivat vääristeltyjä ja syytökset pahantahtoisia. Sellainen olisi pitänyt kyetä karsimaan pois käsittelystä viimeistään valtakunnansyyttäjän toimistossa. Sitä ei tapahtunut, ja lopputulos on kaikkien nähtävillä.
Voi vain toivoa, että tämä kärjistynyt oikeusprosessi johtaa uutta valtakunnansyyttäjää tarkistamaan toimistonsa toimintaperiaatteita. Identiteetiipolitiikan aikana kasvaa toki paine aloittaa yhä uusia ideologisesti motivoituja oikeusprosesseja. Paineesta huolimatta tavallinen kansalainen todennäköisesti toivoo allekirjoittaneen tavoin, että lähtökohtana olisi vaihtuvien aatevirtauksien sijaan Suomen laki.
Dosentin kammiosta 