Dosentti Niko Huttusella on missio. Hän on lähtenyt vuoden lopussa kolmen artikkelin voimin osoittamaan, että kuuluisat syytteet saaneen kansanedustaja Päivi Räsäsen raamatuntulkinta on virheellistä ja vaarallista. Suuri yleisö kohtasi ensin hänen hyökkäävän artikkelinsa Helsingin Sanomissa. Samoihin aikoihin postitettiin tilaajille Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran kokoelma Teologia eletyn uskonnon tulkkina (2021). Trilogian täydentää Huttusen artikkeli Teologisessa Aikakauskirjassa. Seuraavassa esitän eksegeettisiä ja teologisia huomioita Huttusen keskimmäisestä artikkelista.
Huttusen lyhyehkö juttu Helsingin Sanomissa nostatti yleisön kritiikkiä siksi, että hän ei perustellut tekstissä väitteitään Räsäsen tulkinnoista. Teksti oli sanelua ja esitetyt väittämät yksioikoisia. Kun Huttunen vielä rinnasti Räsäsen näkemykset Turun 1600-luvun homoteloituksiin asiaa sen kummemmin selittämättä, retorisesti värikkäästä jutusta tuli mustamaalaava ja panetteleva. Teologisen kirjallisuusseuran julkaisun kohdalla asioiden kuvittelisi olevan toisin. Siinä ollaan akateemisen tutkimuksen kentällä. Huttuselta tulee odottaa tieteellistä otetta, tarkkaa metodia ja väitteiden yksityiskohtaista perustelua. Analyysin tulee täyttää tieteellisen kirjoittamisen mitat. Tässä artikkelissa arvioin, miten tekijä onnistuu tehtävässään.
Aluksi sana Huttusen luomasta tutkimusasetelmasta. Niin kirjojen kuin artikkeleiden johdannot ja paratekstit antavat usein hermeneuttisen suunnan muulle tekstille. Vaikka tällaiseen ei aina kiinnitetä huomiota, tässä tapauksessa näkökulma on tärkeä. Huttunen nimittäin sanoo kyllä tekevänsä analyysiä ja toteuttavansa sitä sillä akateemisella foorumilla, jota STKS edustaa. Heti artikkelinsa alussa hän lainaa kuitenkin professori Jaana Hallamaan kärkevää väitettä: “Hallamaan mukaan ‘Räsäsen uskonnollisuuteen kuuluu olennaisesti usko Raamatun erehtymättömyyteen ja käsitys sen yksittäisten jakeiden velvoittavuudesta.’ Arvio on oikea ja epäilemättä laajasti hyväksytty.”
Lukijalle käy selväksi, että Huttusen tarkoituksena ei olekaan ensin tehdä tavallisen akateemisen tutkimuksen mukaista Räsäsen tekstien analyysiä ja arvioida lopuksi, millaiseen johtopäätökseen hän tulosten perusteella päätyy. Sen sijaan hän esittää tuloksen jo artikkelin ensimmäisellä sivulla. Sen jälkeen kirjoituksesta tulee suoranaista teoreeman todistelua. Kun totuus tiedetään, Huttunen katsoo omaksi tehtäväkseen vain kaivaa esiin miten Räsäsen näkemys tulee teksteissä esiin. Huttusen projektia vahvistaa se, että hän jatkaa lainaamalla valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen kärkeviä lausuntoja Räsäsen näkemyksistä. Toiviaisen suulla Huttunen toteaa: “Räsäsen teksti on potentiaalisesti rikollista”. Tällainen lähestymistapa ei vaikuta kovinkaan tieteelliseltä. Sen sijaan se ilmaisee outoa kiihkoa kirjoittamisen taustalla.
Johdannon merkitystä tekijälle korostaa se, että Huttunen pääsee Räsäsen tekstien äärelle vasta artikkelin viidennellä sivulla. Tämän jälkeen kärkevät näkökulmat jatkuvat. Huttusen pohdinnan keskipisteessä on kysymys homoseksistä kiinni jääneiden ihmisten surmaamisesta. Hän tarkastelee yksityiskohtaisesti Räsäsen tulkintaa Mooseksen lain ja erityisesti jakeen 3. Moos. 20:13 sitovuudesta.
Huttusen tehtävänasettelusta
Huttusen tieteellisen artikkelin asetelma näyttää ohjaavan hänen kirjoittamistaan kautta koko tekstin. Tästä seuraa monta metodista ongelmaa. Ensimmäinen liittyy edellä mainittuun lähtökohtaan. Huttunen ilmoittaa varsinaiseksi tehtäväkseen “käsitellä Räsäsen raamatuntulkintaa”. Aihe on niin keskeinen, että se on nostettu artikkelin otsikkoon. Jo opinnäytetöiden tasolla gradujen kirjoittajien tehtävänä olisi tällaisen tehtävänannon jälkeen hakea Räsäsen lukuisista aihetta käsittelevistä teksteistä esille kaikki sellaiset kohdat, joiden voi ajatella kuvastavan hänen hermeneuttisia lähestymistapojaan. Tekijähän toteaa itsekin, että Räsäsestä on “2000-luvulla tullut suomalaisen raamattukeskustelun näkyvin hahmo”. Materiaalia olisi siten ollut tarjolla.
Tällainen tutkimusote kuitenkin puuttuu työstä. Huttunen ei määrittele erilaisia piirteitä, jotka vaikuttavat tulkinnan muotoutumiseen. Hän ei myöskään arvioi erilaisten hermeneuttisten mallien systemaattista rakennetta. Sen sijaan hänen työtään ohjaa kapea-alaisesti vain alussa mainittu Hallamaan kärkevä luonnehdinta.
Räsäsen tekstien sijaan työn alussa, kuten sanottu, otetaan julkisesta keskustelusta ja hänen vastustajiltaan tai debatoijiltaan pidempiä lainauksia kuin häneltä itseltään. Huttunen ilmaisee tämänkin avoimesti, onhan kohde herättänyt “kiihkeitä mielipiteitä puolesta ja vastaan”. Lukijalle herää kysymys, kenen ehdoilla tutkimusta tehdään. Tutkimuksen metodinen toimintaperiaate on takaperoinen. Räsänen on artikkelissa vastustajiensa altavastaajana, ei neutraalina analyysin kohteena.
Kolmas metodinen puute koskee aineiston valintaa. Artikkelin ongelmat alkavat heti analyysiin siirtymisen myötä. Huttunen ei tehtävänannostaan huolimatta tee laajaa analyysiä Räsäsen teksteistä, vaan valitsee ainoastaan yhden raamatunkohdan. “Keskityn artikkelissani Räsäsen raamatuntulkinnan yleiseen luonteeseen. Siitä saa hyvän käsityksen tarkastelemalla hänen tulkintaansa Mooseksen lain ja erityisesti jakeen 3. Moos. 20:13 sitovuudesta.” Jos tämä artikkeli olisi opinnäyte, se olisi hylätty suoralta kädeltä. Räsänen viittaa Mooseksenkirjan kohtaan vain kerran. Siinäkin hän lainaa vain osaa tekstistä. Huttunen tekee kuitenkin myös pois jätetystä osasta pitkiä päätelmiä. Tiedemaailma tuntee tämän virheen nimellä argumentum e silentio, päätelmä sen perusteella, mitä ei sanota. Sanomattakin on selvää, että Huttusen väitteiden dokumentointi kuten myös niiden tarkistaminen on mahdotonta.
Saattaa tietysti olla, että kyse on pelkästään Huttusen kyvyttömyydestä ilmaista itseään tieteellisesti. Vaikka hän puhuu Räsäsen tulkinnan “yleisestä luonteesta”, hän on saattanut tarkoittaa “yksityiskohtaa” tai “erityispiirrettä”. Tosin hän esittää asiansa niin kuin hän olisi ratkaissut nimenomaan Räsäsen koko raamatuntulkinnan menetelmän ja avannut sen täydellisesti.
Herää kysymys, onko Huttunen valinnut kyseisen Mooseksen kohdan siksi, että se on Räsäsen monista tulkintaa koskevista jaksoista ja lauseista ainoa, jota voi soveltaa mainittuun Hallamaan teesiin. Tällainen valikoivuus ei olisi sekään aivan harvinaista tieteellisessä kirjoittamisessa. Klassinen vitsi toteaa, että jos tosiasiat eivät tue tutkijan väitettä, “sen pahempi tosiasioille”.
Kuka vaatii kuolemantuomiota?
Minkälaisesta lauseesta on kyse? Kohta lienee asioita seuraavalle ihmiselle tuttu: “Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava. He ovat itse ansainneet kuolemansa.” (3. Moos. 20:13). Huttusen pohtii analyysissään sitä, miten johdonmukaisesti Räsänen noudattaa käsitystään Raamatun sitovuudesta.
Huttunen ei rohkene kuitenkaan sanoa kaikkea itse suoraan. Pastori Jaakko Heinimäkeä lainaten hän esittää väitteen, jonka mukaan Räsänen on epäjohdonmukainen, jos hän ei vaadi homojen surmaamista.
“Raamatussa tosiaan käsketään surmaamaan miehet, jotka ‘makaavat miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan’. Toivottavasti olen ymmärtänyt väärin, kun minulle on syntynyt sellainen käsitys, että samalla, kun te elämän pyhyyteen vedoten vastustatte aborttia, te kannatatte kuolemantuomiota homoille, koska – kuten arkkipiispalle kirjoitatte – ‘Raamatun opetus homoseksuaalisuuden harjoittamisesta on johdonmukainen ja selkeä’.” Näin Heinimäki.
Huttunen toki heti perään toteaa, että kyse on pelkästään johdonmukaisuuden vaatimuksesta. “Räsänen itse on kirjoituksensa julkaisemisen jälkeen kiistänyt kannattavansa kuolemantuomiota homoille” – ikään kuin se olisi ollut reaalinen tai suorastaan ainoa vaihtoehto. Jälkimmäisenä Huttunen sen kuitenkin esittää. Hänen mukaansa Räsänen hylkää käyttämänsä “kaikki tai ei mitään” -hermeneutiikan. Vaikka Räsänen sanoo Jumalan Sanan olevan kokonaan totta, hän valikoi tekstistä pois lauseita, jotka kuulostavat kamalilta: “Sehän olisi hirveä ajatus”.
Huttusen keskeiseksi argumentiksi jää Heinimäen ajatus: jos Räsänen olisi johdonmukainen, hänen pitäisi vaatia homoille kuolemantuomiota. Mutta koska Räsänen ei niin tee, hänen pitäisi jättää myös puhe homoseksuaalisuuden synnillisyydestä pois.
Lukijasta alkaa tuntua, että Huttunen rakentaa Räsäsestä olkinukkea, joka on helppo kaataa. Siksi on tarpeen katsoa, minkälaisen vastakkainasettelun Huttunen on luonut.
Huttusen teologisista ongelmista
Mooseksen kirjan kohdan arvio on Huttusella varsin kapea. Vaikka Räsänen käsittelee lausetta omassa kirjassaan yksiselitteisesti synnin ja armon näkökulmasta, Huttunen käsittelee sitä pelkästään tappokäskyn näkökulmasta. Hän pitääkin ongelmana sitä, että Räsänen on jättänyt surmaamiskäskyn pois tekstiinsä ottamasta lainauksesta. Se on Huttusen mukaan käsitteellinen virhe, sillä: “Kuolemanrangaistus on nimittäin osa Räsäsen argumentaatiota”.
Miksi se olisi osa argumentaatiota? Huttusen mukaan siksi, että Räsänen lainaa Mooseksen kohtaa selittäessään aviorikoksesta tavatun naisen armahtamista Johanneksen evankeliumissa. Koska nainen armahdettiin surmaamiskäskyn alta, samoin homoseksistä kiinni jäänyt voidaan armahtaa surmaamiskäskyn alta. Siksi Räsänen ei pääse kuolemanrangaistuksen vaatimuksesta. Paitsi että Huttunen on juuri tehnyt käsitteellisen kuperkeikan.
Räsänen ei nimittäin vaadi kuolemanrangaistusta, vaan Mooseksenkirjat. Räsänen puhuu ainoastaan armahduksesta. Kyse onkin Huttusen johdonmukaisuuden puutteista. Jotta Huttusen logiikka olisi pätevää ja hänen oma päämääränsä toteutuisi, itse Mooseksenkirjojen teksti pitäisi tavalla tai toisella poistaa kuvasta. Mooseksenkirjoja ei tietenkään saa enää pois Raamatusta. Siksi ainoaksi vaihtoehdoksi jää ideologiakriittinen arvoliberalismi: surmaamiskäskystä puhuminen täytyy kriminalisoida niin, että siihen liittyviin lauseisiin ei saa vedota minkäänlaisessa yhteydessä. Ei siis edes armahduksesta puhuttaessa.
Tällaisen käsitteellisen sekasotkun toteaminen johtaa siihen, että Huttusen analyysistä tehtävä arvio on varsin kriittinen. Hän ei kapeasta asetelmastaan ja Hallamaan teesistä johtuen tee oikeutta Räsäsen omalle tekstille. Räsäsen raamatuntulkinnassa homoseksin arvioiminen ei enää uudessa liitossa eli Kristuksen aikakaudella liitty vanhan kulttuurin tappokäskyihin. Sen sijaan sitä arvioidaan syntikysymyksenä – aivan kuten aviorikostakin. Syntiä Huttunen ei pane merkille ensinkään.
Räsänen muistuttaa, että Raamatun tekstien mukaan homoseksin harjoittaminen on synti. Vaikka se ei uuden liiton aikana johda välittömiin historiallisiin tuomioihin, se on kuitenkin aviorikoksen, varastamisen ja pahan puhumisen tavoin kadottava synti (vrt. Vuorisaarna). Synnit tulevat niin Raamatun yleisen näkemyksen kuin Jeesuksen erityisen saarnan mukaan saamaan kerran iankaikkisen tuomion Jumalan silmissä. Tämä raamatuntulkinnan näköala on Räsäsen johtava hermeneuttinen malli ja hän toistaa sitä moneen kertaan eri teksteissään – myös pamfletissaan. Huttunen on kuitenkin sokea tälle tulkinnalle.
Lisättäköön jo tähän yhteyteen huomio siitä, että käsitys homoseksin harjoittamisen synnillisyydestä on Suomen ev.lut. kirkon vallitseva näkemys ja kirkko opettaa sitä opetuksensa eri tasoilla piispojen ohjekirjeisiin saakka. Kyse ei ole Räsäsen harvinaisesta tai luterilaisuudelle vieraasta seikasta. Tähän aiheeseen palaan vielä jäljempänä.
Miten tulkita Raamattua?
Mistä Huttusen virhe johtuu? Nähdäkseni se johtuu siitä, että hän on jo ennen kirjoittamista päättänyt, että Räsänen edustaa vanhakantaista raamattufundamentalismia. “Raamatun auktoriteettia korostava protestanttinen perinne on tuottanut muun muassa käsitteen raamatullisuus, jossa ihanteena on ollut pelkkä Raamattuun tukeutuminen.” Tässäkään kohden hänen tehtävänään ei ole tehdä tieteellistä analyysiä tekstien ehdoilla, vaan “paljastaa Räsäsen sidonnaisuus aiempaan kristilliseen ja erityisesti yhteen luterilaisen tulkintatradition uomaan”.
Siksi Huttusen johtavaksi teesiksi artikkelissa tulee väite, että Räsänen haluaa säilyttää “koko Raamatun”. Tämä ei halua “leikata mitään pois” Raamatusta. Niinpä Räsäsen tulkintaa ohjaa Huttusen mukaan “kaikki tai ei mitään -hermeneutiikka”. Räsäsen kansanomaisten tekstien kohdalla tuollainen on kuitenkin ylitulkintaa. Hän ei nimittäin kirjoita, että kaikki Vanhan testamentin lauseet olisivat kristitylle toimintaohjeita. Hän ei pidä Raamattua kirjaimellisen tulkinnan tietosanakirjana – vaikka Huttunen hänen “raamatullisuuttaan” sellaiseksi epäileekin. Räsänen puhuu kaikissa käsitellyissä esimerkeissään rajatusti synnistä ja sen luonteesta. Hänen vakaumuksensa näyttää olevan, että syntikäsityksestä ei sovi leikata mitään pois. Siksi varsinainen ero Räsäsen ja Huttusen välillä näyttääkin koskevan käsitystä synnistä – ei homojen surmaamista.
Muilta osin Räsänen tekee tulkintaa itse asiassa varsin samaan tapaan kuin Huttunen itsekin ilmaisee tekevänsä. Hän lukee Vanhaa testamenttia Uuden testamentin ja Kristuksen opetuksen lävitse. Hän erottaa vanhan liiton ja uuden liiton toisistaan. Hän näkee esikuvallisuuden ja historialliset sidonnaisuudet. Ainoa konfliktia synnyttävä asia suhteessa tutkija Huttuseen on suhtautuminen homoseksuaalisiin suhteisiin ja niiden synnillisyyteen. Huttunen ei nimittäin ainoastaan paheksu homoseksistä kiinni jääneiden surmaamiskäskyä. Hän paheksuu myös homoseksin määrittelemistä synniksi.
Tähän liittyen Huttunen tekee lisäksi karkean virheen, johon tutkija ei saisi syyllistyä. Hän alkaa selittää Räsäsen ajattelua tämän oletetun taustajärjestön avulla. Suomen ev.lut. Kansanlähetykseen viitaten Huttunen kirjoittaa “Räsäsen toiminta on johdonmukaisessa suhteessa hänen taustayhteisöönsä”. Tosin jo Hallamaa viittasi aiemmin Räsäsen “herätysliikkeeseen”. Heillä näyttää olleen lähtökohtana käsitys, jonka mukaan juuri tämä herätysliike edustaa jäykkää ja kirjaimellista biblisismiä, joka edelleen johtaa yhteiskunnassa poliittiseen toimintaan ja sosiaalieettisiin ohjelmiin.
Poliittinen toiminta on Räsäsen kohdalla Huttuselle ongelma, vaikka tutkimuskohde onkin kansanedustaja. Ongelmaksi tulee hengellisen tavoite. “Räsäsen mukaan Raamatun tulisi ohjata lain ensimmäistä käyttöä ja siten yhteiskunnallista lainsäädäntöä.” Sellaista ei ilmeisesti tulisi Huttusen mukaan sallia – ei etenkään luterilaisessa kontekstissa. Raamattua ei saa tuoda “maallisen regimentin” alueelle. Huttunen on kuitenkin asetelmansa vanki ja osoittautuu ristiriitaiseksi. Hän on nimittäin juuri edellä itse todennut professori Antti Raunioon viitaten, että “Lain sisältö ja siten myös moraali on kummassakin tehtävässä sama, vaikka käyttötarkoitus on erilainen”. Jos myös Huttusen mukaan lain sisältö on maallisessa regimentissä sama kuin hengellisessä, lukija jää ihmettelemään miksi sen soveltaminen yhteiskunnallisessa lainsäädännössä olisi ongelma. Ainoaksi ongelmaksi taitaa jäädä Räsäsen persoona. Tai sitten lain sisältö ei ole enää sama. Ei ainakaan, kun puhutaan homoseksistä.
Mitä Räsänen todella sanoi?
Takavuosien kirjoista löytyi otsikoita, kuten Mitä Luther todella sanoi? Räsäsen näkemysten kohdalla joutuu Huttusen artikkelin äärellä kysymään samaa. Räsäsen näkemyksiä tulee jäsentää laajemmin ja kunnella, mitä hänellä itsellään on sanottavana.
Kysymys on, kuten sanottu, siitä, mitä Raamatun tekstien tulkinta tarkoittaa. Huttunen ja hänen ohjelmaansa sanoittava Heinimäki ajattelevat, että tulkinta on Vanhan testamentin yksittäisten vaatimusten toimeenpanoa. Tai tarkemmin sanoen he esittävät, että herätysliiketaustasta tulevan Räsäsen pitäisi ajatella tulkinnan olevan sitä. Silloin olisi väärin todeta, että yksi vaatimus hyväksytään ja toinen hylätään. Huttunenhan pohtii koko ajan sitä, mitä Raamatun ohjetta “olisi noudatettava”.
Tuo on kuitenkin mekanistisen Raamattu-käsityksen perin vanhentunut näkemys, jota Räsänen ei kirjoitustensa perusteella arvioituna suinkaan noudata. Sen sijaan hän lähestyy asiaa monessa tekstissään dynaamisesti etsien laajaa tulkintaperiaatetta. Kun Räsänen on toisaalla luonnehtinut pamflettinsa sisältöä, hän on kirjoittanut: “Esimerkiksi pamflettini on kirjoitettu kristillisestä maailmankuvasta ja ihmiskäsityksestä käsin. Kirkot ovat perinteisesti uskoneet Raamattuun perustuen, että heteroseksuaalisuus on Jumalan luomaa ja homoeroottiset halut ovat syntiinlankeemuksen seurausta ja siksi ne ovat epäluonnollisia. Pamfletin lähtökohta on kristillinen ihmiskäsitys.”
Tämä tarkoittaa, että tulkitsee Räsänen pamfletissa esittämiään näkemyksiä luomisen ajatuksen lävitse. Kyse ei ole siitä, että noudatettaisiin jotain yksittäistä Vanhan testamentin vaatimusta. Kyse on siitä, että kristillinen moraali ymmärtää luomisteon: synti rikkoo rakkauden mukaan luotua ihmiskuntaa. Siksi ihmisten välistä yhteyttä ja yksilöiden hyvinvointia rikkovat niin petokset, aviorikokset kuin luodun sukupuolisuuden ohittava seksuaalinen toiminta. Silloin ei tähdätä säännön noudattamiseen. Sen sijaan laajan tulkintaperiaate koskee koko luotua elämää.
Huttusen kohdalla ongelmaksi taitaa nousta kuitenkin se, että hän ei itse enää hyväksy erottelua luonnollisen ja epäluonnollisen sukupuolisen käyttäytymisen välillä – kuten ei hyväksy kirkosta vieraantuva arvoliberaali yhteiskunta muutenkaan. Siksi Huttusen on vaikea nähdä tai edes käsitellä Räsäsen varsinaista raamattuteologista periaatetta. On helpompi mustamaalata Räsänen yksittäisten lauseiden toistelijaksi ja syyttää häntä erilaisten vaatimusten valikoinnista.
Jeesuksen opetus tulkintaperiaatteena
Tutkijan on yleensä syytä reflektoida aihettaan raamattuteologian kokonaisuuden kannalta. Näin käsiteltävien tekstien arvio tasapainottuu tutkijan oman kokonaiskäsityksen avulla. Huttunen jättää tämän kokonaan tekemättä. Hän ei pohdi sitä, miten näkemys seksuaalisuudesta jäsentyy Raamatussa luomiskäsitykseen perustuvan ihmiskäsityksen mukaan. Hän ei pohdi, miksi Jeesus pitäytyy perinteiseen käsitykseen miehen ja naisen suhteesta tai miksi Paavali vastustaa homoseksuaalista käyttäytymistä vahvasti vanhatestamentillisin käsittein. Siksi hän ei osaa enää sanoa, miten Jeesuksen tai apostolien opetus ylipäätään jäsentyy nykyään kirkon opetukseen.
Raamatuntulkinta ei nimittäin ole mitä tahansa. Huttunen olisi voinut edes mainita sen yllä jo todetun periaatteen, että kirkko johtaa Raamatusta luomisteologisen lähtökohdan: ihminen on luotu mieheksi ja naiseksi ja siksi seksuaalisuus määritellään luomisopin perusteella. Räsänen on viittannut tähän kymmeniä kertoja. Tulkinta tarkoittaa käytännössä sitä, että tulkitsija arvioi, miten tällaista periaatetta käytetään teologiassa. Huttusen pitäisi tietää, että Jeesus viittaa luomiskertomukseen esimerkiksi silloin, kun hän puhuu avioliitosta Jumalan säätämyksenä. Siksi täydennykseksi muutama eksegeettinen huomio.
Luterilaisessa kirkossa Jeesuksen opetus ohjaa kirkon näkemyksiä. Syntikysymyksen kannalta keskeinen kohta on sydämen synneistä puhuva lause Markus 7:21 (vrt. Matt. 15:19). Lauseessa esiintyvä monikkomuoto porneiai tarkoittaa moraalittomia seksuaalisia toimia. Se on erotettu aviorikoksesta, moikhai, joka myös mainitaan jaksossa. Sanana porneiai viittaa Vanhassa testamentissa ja juutalaisessa kirjallisuudessa esimerkiksi pyhäkköporttouteen (myös poikaportot) ja sodomiaan (näin TDNT). Juutalaisen teologian kontekstissa seksuaalielämän synnit määriteltiin puolestaan Mooseksenkirjojen mukaan (3. Moos. 18). Siellä lueteltuihin synteihin kuuluvat insesti, homoseksuaalinen toiminta ja eläimiin sekaantuminen. On johdonmukaista olettaa, että jokainen juutalainen on ymmärtänyt aiheen tällä tavalla (näin Gagnon). Asian varmistaa se, että näiden sanojen ja homoseksuaalisen käyttäytymisen vastaava käsittely löytyy myös Paavalilta (1. Kor. 6:9).
Jeesuksen puheen sisältämässä luettelossa mainitaan myös irstaus, aselgeia. Terminä se kattaa niin ikään monet seksuaalisen irstailun muodot. Sanan merkityskenttää kuvaa sen esiintyminen toisessa Pietarinkirjeessä, jossa termi kuvaa Sodoman ja Gomorran kaupunkien avointa seksuaalielämää, “sodomiaa” eli homoseksuaalista toimintaa (2. Piet. 2:7). Nämä esimerkit muistuttavat siitä, että juutalaisessa ajattelussa seksuaalisuutta koskevien käsitteiden sisältö ja näkemykset seksuaalisesta moraalittomuudesta jäsentyivät Vanhan testamentin käsitysten kautta – mutta sovellettiin Uuden testamentin moraalikäsitykseen.
Kun palataan näistä huomioista Räsäsen tekstien ääreen, voidaan todeta, että myös hän käyttää tulkinnassaan Jeesuksen ja Paavalin puheita. Tulkinnan arvioinnissa ei silloin riitä yhden Vanhan testamentin jakeen pyörittely. Raamattun tekstien eettiset näkemykset rakentavat pitkää linjaa, joka sisältää vahvan seksuaalimoraalin. Kristillinen käsitys korostaa puhtautta ja siveellisyyttä. Näihin liittyvät luomistyön perusajatukset naisen ja miehen välisestä luonnollisesta rakkaudesta ja yhteydestä. Seksuaalisuus on kyllä Jumalan lahja, mutta sen toteuttaminen kuuluu sitoutuneeseen ja uskolliseen avioelämään. Siksi rajan veto muihin seksuaalisuuden toteuttamisen muotoihin on selvä. Tällaisen laajan näkymän edessä on ennenkuulumatonta, että Huttunen yrittää ratkaista kysymyksen tulkinnasta yhden ainoan Vanhan testamentin kohdan perusteella.
Tulkinnan suuret periaatteet
Mitä laajempiin tulkintaperiaatteisiin siirrytään, sitä erikoisempaan valoon Huttusen artikkelit asettuvat. Räsänen viittaa teksteissään usein lain ja evankeliumin erottamiseen, ja jostain syystä Huttunen nousee myös tätä vastaan, vaikka yrittääkin tarjota omaa vastinettaan lain ja evankeliumin eron määrittelylle.
Tämäkin keskustelu päätyy lopulta hyvin suurien teologisten kiistojen äärelle. Miten suhtautua Vanhan testamentin lakiiin? Miten ymmärtää lain käskyt ja määräykset? Pitäisikö tehdä ero moraalilain ja rituaalilain välille? Ja kun luetaan Uutta testamenttia, minkä lain loppu Kristus on? Johtaako lain ja evankeliumin jännitteen ymmärtäminen arkuuteen Jumalan edessä – vai täyteen antinomismiin, lain kieltämiseen? Pandoran lipas on avattu, eikä Huttunen osaa sitä sulkea.
Jeesuksen, Paavalin ja muidenkin apostolien mukaan Jumalan laki on viime kädessä rakkaus. Se on, kuten juutalaisen oppineet sanoivat, elämän suuri viisaus, jonka mukaan niin ihminen kuin koko maailma on luotu. Siksi kaikki elämän rikkominen merkitsee samalla Jumalan tooran, rakkauden lain ja rakkauden periaatteen rikkomista.
Kyse ei siten ole yksittäisistä lauseista, ei inhottavista käskyistä ja vaatimuksista eikä pakonomaisesta noudattamisesta. Kyse on siitä, että toista ihmistä itsekkäästi hyödyntävä syntinen vie elämästä rakkauden – vaikka hän käyttäisi tuota sanaa miten kauniisti. Kun avionrikkoja toteaa löytäneensä suuren rakkauden, hänen hylätty puolisonsa ei koe asiaa niin. Hän kokee uskollisuuden valojen rikotun ja tulleensa hyväksikäytetyksi ja hylätyksi. Kun rakkaus rikkoutuu, elämä rikkoutuu. Tätä merkitsee Jumalan lain turmeltuminen.
Siksi on oikein todeta, että vaikka laki vaatii rakkautta, se paljastaa vihaa. Vaikka se vaatii yhteyttä ja lähimmäisyyttä, se paljastaa väkivaltaa. Laki ja evankeliumi erotetaan toisistaa siksi, että Jumalan hyvällä lailla – joka ei koskaan ole ollut vain ikäviä vaatimuksia tai perusteettomia käskyjä – on kuolemaa tuottava virka. Hengelllisen kuoleman virka. Tämän tehtävänsä laki tekee myös seksuaalielämän alueella, vaikka Huttunen ei sitä enää sisäistä.
Huttuselta puuttuu näkemys siitä, että lain olemus on rakkaus. Hän ei pidä Vanhan testamentin ankaraa näkemystä synnistä rakkauden osoituksena, vaan pikemminkin ihmisyyden vastaisina orjuuttavina vaatimuksina. Hän unohtaa, että ajatus tulee Nietzscheltä. Siksi lähimmäisenrakkaus merkitsee hänelle aivan jotain muuta kuin Jumalan rakkauden laki. Näin Huttunen ajautuu lain kieltämiseen, antinomismiin. Hän nimittäin kirjoittaa: “Raamattu on paljon enemmän kuin siinä olevat käskyt. Luther piti Raamatussa sitovana sitä, mikä tavalla tai toisella johti tuntemaan Kristuksen. Torjuvasti hän suhtautui siihen, mikä Raamatussa ei tukenut tätä tehtävää.” Rajauksen vaikutusala ei ole kuitenkaan laaja.
Tosin on muistettava, että Huttunen kirjoittaa koko ajan pelkästään “lesbo- ja homosuhteista”, kuten hän Helsingin Sanomien artikkelissa ohimennen toteaa. Kyse on nimittäin Räsäsen saamista syytteistä, ei luterilaisesta dogmatiikasta. Huttusen tarkoituksena on osoittaa, että “lesbo- ja homosuhteiden” hyväksyminen kirkossa ja teologiassa olisi lähimmäisenrakkauden mukaista. Hän ei suinkaan kiellä Jumalan lakia antinomistisesti elääkseen itse irstaudessa tai hankkiakseen etua valehtelemalla tai käyttämällä väkivaltaa. Tämä on hyvin rajattua lain hylkäämistä.
Siksi Huttusen pitkä analyysi typistyykin lopulta varsin vaatimattoman agendan välineeksi. Miksi hän vastustaa niin ankarasti Räsästä? Ilmeisesti siksi, että hän haluaisi niin kirkon kuin yhteiskunnan – nyt oikeudenkäynnin kautta – poistavan julkisesta tilasta ne, jotka vielä pitävät homoseksiä syntinä ja vastustavat samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä. Mitään muuta tavoitetta artikkelille on vaikea nähdä. Huttusen käsitykselle “lähimmäisenrakkauden” uudesta laista ei jää muuta sisältöä – ei Päivi Räsäsen ajatusten antiteesinä.
Huttunen ja Hallamaa
Arvion eri kohdat ovat osoittaneet, että Huttunen on toteuttanut artikkelinsa juuri tekstin johdannon määrittelemällä tavalla. Hän ei ole paneutunut kattavasti Räsäsen teksteihin, vaan puhuu käytännössä vain yhdestä lauseesta. Tuotakin valintaa ohjaa artikkelin ulkopuolelta tullut virike. Ehkä hämmentävin huomio koskee sitä, että Huttunen ottaa analyysinsä varmaksi lähtökohdaksi Hallamaan (fudamentalismia etsivän) teesin Raamatun erehtymättömyydestä. Käsitys Räsäsen tulkinnasta on saneltu jo ennen artikkelin kirjoittamista. “Arvio on oikea ja epäilemättä laajasti hyväksytty”, kirjoittaa Huttunen.
Kyseessä ei kuitenkaan ole tieteellinen arvio Räsäsen hermeneutiikasta eikä sitä ole esitetty koskaan tieteen kentällä. Sen sijaan väite on saatu Jaana Hallamaan kärkevästä kirkkopoliittisesta kiistakirjoituksesta, jossa hän nimenomaan uskonnon eli kirkon aihepiirissä vastustaa aktiivisesti Räsäsen näkemyksiä (Kanava 8/2019). Huttusen käyttämä lause tulee lähes sanatarkasti Hallamaan kynästä, sillä tämä kirjoittaa: “Räsäsen toiminta kumpuaa herätyskristillisestä käsityksestä, että Raamattu on erehtymätön ja että kristityllä on ehdoton velvollisuus totella siitä poimittuja lauseita Jumalan tahtona.”
Hallamaa katsoo Räsäsen tekstin olevan “suunnattu omalle herätyskristilliselle viiteryhmälle” ja luterilaisen kirkon jäsenille laajemminkin. Siksi hänen vastineensa suuntautuu samaan kenttään. Hän varoittaa niin kirkkoa kuin yhteiskuntaa uskonnollisen vihapuheen kasvusta. Sen keskeisimmäksi toimijaksi hän nostaa Räsäsen. Sama tavoite nähdään Huttusen artikkelista. Hän ei tyydy akateemiseen viileyteen, vaan tekee jaon luterilaisen kirkon ja sen herätysliikkeiden välille. Hän katsoo biblisismin oppien tuottavan kirkon rakkauden sanomasta poikkeavaa opetusta, joka tulisi kitkeä pois kirkon kentältä.
Lause, jota Huttunen ei sellaisenaan toista artikkelissan, mutta joka on ainoa mielekäs motivaattori Räsäsen näkemysten ankaraan vastustamiseen, löytyy sekin Hallamaan tekstistä: “Myös Raamatun homoseksuaalisuuteen viittaavia tekstejä on käytetty ja käytetään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vastaan.” Juuri tämän Huttunen pyrkii omassa analyysissään osoittamaan. Hänen artikkelinsa on Hallamaan teesin oikeuttamista. Räsäsen varsinainen ongelma on Huttusen mukaan siinä, että hänen raamatuntulkinnassaan Vanhan testamentin tekstejä käytetään seksuaalivähemmistöjä vastaan. Siksi Räsänen on oikeutetusti syytteessä. Ja siksi Huttunen lainaa – akateemisesta käytännöstä täysin poiketen – valtakunnansyyttäjä Toiviaisen tuomitsevia lauseita. Räsäsen teksti on potentiaalisesti rikollista.
Tämä ei ole tieteellistä kirjoittamista. Sen sijaan Huttunen esiintyy vapaustaistelijana, joka katsoo tehtäväkseen varmistaa Hallamaan jo aiemmin esittämän kritiikin kohdat Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran tarjoamalla akateemisella foorumilla. Kunhan kysymys tulkinnasta ymmärretään oikein, Räsänen osoittautuu Raamatun kirjaimellisen erehtymättömyyden julistajaksi. Räsäsen vaarallinen viesti tälle ajalle on, että “Jumalan tahdon totteleminen on tärkeämpää kuin lain noudattaminen” – kuten Hallamaa asian ilmaisee. Huttunen toistaa artikkelinsa päätteeksi samat väitteet, ajatuksen koko Raamatun noudattamisesta ja tekstien sitovuudesta: “kysymys Raamatun sitovuudesta muodostaa Räsäsen argumentaation ytimen”, hän toteaa.
Huttunen kirkon työntekijänä
Artikkelissa esiintyvän jännitteen tekee erikoiseksi se, että luterilaisen kirkon nykyinen käsitys homoseksistä on täysin yksiselitteinen. Huttusen nykyinen työnantaja, Kirkon tutkimuskeskus, on tehnyt aikanaan kirkolliskokousta varten selvityksensä ja julkaissut kirjansa. Niiden mukaan Raamattu suhtautuu samaa sukupuolta olevien sukupuolisuhteisiin kielteisesti. Jopa hyvin liberaaleista näkemyksistään tunnetut eksegeetit (kuten edesmennyt prof. Räisänen ja dosentti Kuula) ovat sitä mieltä. Kirkolla on siten asiallinen ja perusteltu tulkinta niin homoseksistä kuin avioliitostakin – ja se on sama käsitys, jota Räsänen on pitänyt esillä sekä joutunut kerta toisensa jälkeen puolustamaan kirkon pappeja vastaan. Tilanne on nurinkurinen.
Huttunen yrittää sekoittaa tätä asetelmaa esittämällä, että kaikki riippuu tulkinnasta. Piispoihin vedoten hän kirjoittaa, että ”Kaikkeen Raamatun lukemiseen sisältyy aina tulkintaa”. Näin hän vetää kirkon johdon oman tulkintansa tai pikemminkin seksuaalisuuskäsityksensä tueksi. Kirkon tutkimuslaitoksen tutkijana Huttunen ei kuitenkaan kiinnitä mitään huomiota siihen, että hänen kritisoimansa “Räsäsen” näkemys on tosiasiassa hänen työnantajansa näkemys. Kuten sanottu, kirkko pitää homoseksuaalista käyttäytymistä yhä syntinä ja opettaa näin seksuaalietiikassaan. Kirkko ei myöskään vihi samaa sukupuolta olevia – vaikka jotkut työntekijät näin tekevätkin. Helsingissä tietysti tämä tapahtuu jopa piispa Laajasalon siunauksella. Mutta se ei ole kirkon vallitseva näkemys.
Piispojen ohjeiden mukaan luterilaisen kirkon näkemystä ohjaa sama ihmiskäsitys ja sama seksuaalimoraalinen näkemys kuin muidenkin kirkkokuntien näkemyksiä. Kirja Kasvamaan yhdessä (1984) toteaa, että homoseksuaalinen taipumus ei ole syntiä, mutta teot ovat. Vuonna 2008 piispat laativat edelleen kirjan Rakkauden lahja. Sen perusvakaumus on sama, vaikka piispat toteavat, että keskustelua kirkossa kyllä käydään. Itse näkemykseen ei kuitenkaan ole tullut muutosta. “Kolmas iso kysymys koskee sitä, miten kirkossa tulkitaan pyhää Raamattua, uskomme lähdettä ja auktoriteettia. Siitä vallitsee suuri yksimielisyys, että sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa suhtaudutaan torjuvasti homoseksuaaliseen käyttäytymiseen.”
Aiheesta käytävään keskusteluun viitataan muun muassa kirkon selvitysten ja seminaarien perusteella, että “Ilmeistä on myös, että Raamatun syntyaikana ei tunnettu homoseksuaalisen taipumuksen syntyyn vaikuttaneita tekijöitä samalla tavalla kuin nykyään. Vaikea kysymys kuuluu: antaako oman aikamme tieto seksuaalisuudesta mahdollisuuden tai oikeuden tulkita Raamattua uudella tavalla?” (s. 59-60). Sanamuoto osoittaa, että esimerkiksi kirkolliskokouksessa kiivaana käyvä keskustelu on kesken, eikä aihetta koskevia päätöksiä ole tehty.
Näkemyksiä koskevaa kiistaa voi arvioida edelleen vertaamalla sitä Oulun tuomiokapitulin tuoreeseen rangaistusmenettelytapaukseen. Siihen liittyen korkeammat oikeusasteet totesivat, että kirkko ei ole muuttanut avioliittoteologiaansa tai vihkimiskäytäntöään. Siksi tuomiokapituli oli oikeutettu rankaisemaan pastoria, joka vihki samaa sukupuolta olevan parin. Räsäsen edustama käsitys seksuaalisesta suuntautuneisuudesta ja kristillisestä avioliitosta eivät siten ole erikoisuuksia, vaan pohjautuvat luterilaisen kirkon tällä hetkellä voimassa olevaan näkemykseen – ja yhteiskunnan tuomioistuin myöntää kirkolle oikeuden tällaiseen opetukseen.
Juuri aihetta koskevan sekavuuden takia “kirkon näkemys” tulee johtaa kirkon virallisista teksteistä ja päätöksistä. Kirkolla ei ole minkäänlaista päätöstä, jonka mukaan edellä mainittu Raamatun yksiselitteinen suhtautuminen homoseksiin syntinä olisi muuttunut. Kirkolla ei myöskään ole päätöstä samaa sukupuolta olevien kristillisestä vihkimisestä. Tämä on tarkistettu yhteiskunnan lain osalta korkeinta oikeusastetta myöten. Asiasta ei siten ole pykälien osalta mitään epäselvyyttä. Kirkolla on oikeus näkemykseensä ja se on myös lain mukaista.
Näiden perusteiden seurauksena Huttusen artikkeli kääntyy ympäri. Hän kritisoi itse asiassa omaa kirkkoaan ja Räsästä sen kirkkovaltuutettuna. Hän taistelee niitä kirkon päätöksiä vastaan, joita Räsänen on julkisuudessa puolustanut – ja joutunut niiden takia nyt siis syytteeseen. Huttunen ei siten ole työnantajansa asialla, niin Kirkon tutkimuslaitoksen tutkija kuin onkin, vaan oman arvoliberaalin agendansa asialla. Hänen ongelmanaan vain on se, että hän tekee manööverinsä yksipuolistamalla, vääristelemällä ja panettelemalla.
Huttuselle tämä voisi tarkoittaa samalla, että kaikki on vain tulkintaa. Koska hänellä ei ole muutakaan tarjottavaa, hän muistuttaa merkitysrelativistia, jolle ei ole jäljellä minkäänlaista pysyvää merkitystä. Tämäkin on kuitenkin jälleen näköharha. Artikkelista käy selväksi Huttusen agenda: hänellä on yksi arvo ja yksi merkitys, joka ei ole myytävissä. Hän puolustaa homoseksiä ja kaikkea sitä, mitä vastaan Päivi Räsänen kirjoittaa. Sen suhteen Huttunen ei tunne tulkintaa eikä tilaa jätetä Huttusen näkemyksestä poikkeaville toisille tulkinnoille. Huttuselle kaikki ei siis olekaan tulkintaa. Kyse on jälleen kerran vain siitä, kenen tulkinta on sallittu.
Lopuksi
Huttusen akateemiseksi tarkoitetun artikkelin erikoisena piirteenä on se, että tekstissä ei ole yhtään myönteistä tai Räsäsen kantaa neutraalisti luonnehtivaa lausetta. Tekijä ei pyri ymmärtämään kohdettaan suopeasti, vaikka tällainen lähestymistapa on muutoin saanut objektiivisuuden vaatimuksen tähden yhä enemmän tilaa tiedeyhteisössä. Sen sijaan Huttunen pyrkii sivu sivulta kumoamaan sen kapea-alaisen ja mustavalkoisen kuvansa Räsäsen tulkinnasta, jonka hän on artikkelin alussa rakentanut Hallamaan ja Toiviaisen (sic!) lauseiden avulla. Teksti on kiistakirjoitus eikä sellaisena aivan sovi Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuun.
Siksi joudunkin lopuksi epäilemään Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran referee-lukijoiden ammattitaitoa. Miten tieteellisessä artikkelissa edistää tutkittavan henkilön tulkintakäsityksen arviota se, että esiin marssitetaan syyttäjälaitoksen edustaja toteamaan, että henkilön uskonnollinen käsitys on “potentiaalisesti rikollinen”? En ole nähnyt tämän kaltaista huomiota yhdessäkään hermeneutiikkaa käsittelevässä teoksessa tai tekstissä aiemmin. Mutta ehkä kyse onkin uudesta postmodernista paradigmasta. Intersektionaalisuuden etsimissä sortohierarkioissa niin vähemmistöryhmät kuin kaiketi myös Räsästä vastustavat erilaiset kirjoittajat esitetään erehtymättömyysopin uhreina. Näin Huttusen artikkelista sukeutuu narratiivi siitä, miten kirkkokansa johdetaan vapauteen vihapuheen ja hengellisen väkivallan alta. Ja sehän on nykyään tieteellistä.
Mikä siis on tulos Huttusen artikkelin arvioinnista tiivistettynä? Summa summarum, hän lähtee liikkeelle Hallamaan kärkevästä teesistä ja pyrkii osoittamaan Räsäsen koko Raamatun erehtymättömyysoppia kannattavaksi raamattufundamentalistiksi. Pyrkimystään hän toteuttaa tarjoamalla lukijalle vain yhden Vanhan testamentin jakeen käsittelyä, joka sekin esiintyy Räsäsen teksteissä ainoastaan yhden kerran. Lisäksi Huttunen panee suuren painon homojen surmaamiskäskylle (3. Moos. 20), jota Räsänen ei itse edes mainitse. Tutkimuksen kohteena on näin ollen pelkkä mielikuva Räsäsen ajattelusta – ei monin tekstiesimerkein todennettu laaja tulkintamalli.
Mitä analyysistä puuttuu? Siitä puuttuvat oikeastaan kaikki aiheen tulkintaan liittyvät Räsäsen näkemykset. Huttunen ei pane painoa synnin ja armon vastakkainasettelulle, vaan pitää aiheen esiintymistä lähinnä virheenä. Tendenssimäisesti hän tuo esille vain sitä, mitä Räsäsen olisi pitänyt hänen mielestään (tai toimittaja Heinimäen mielestä) sanoa. Analyysistä puuttuu luomisteologinen aspekti, vaikka se on Räsäsen tulkinnan johtavin aihe – käsitteleehän aihe ihmiskäsitystä. Huttuselta puuttuu myös raamattuteologinen tarkastelu. Hän ei kiinnitä mitään huomiota siihen, että Uudessa testamentissa niin Jeesus kuin Paavali puhuvat asiasta. Niin ikään hän sivuuttaa täysin sen, miten suuressa asemassa juuri Jeesuksen ja Paavalin opetukset ovat Räsäsen tulkinnassa.
Tieteellisessä mielessä Huttusen artikkeli on näin ollen floppi. Häntä ei näytä kiinnostavan Räsäsen todellinen ajattelu. Sen sijaan hän pyrkii osoittamaan todeksi Hallamaan väitteet siitä huolimatta, että materiaalia tähän ei Räsäsen teksteistä faktisesti löydy. Ilmeisesti siksi todistajaksi haetaan jopa kirkon herätysliike Kansanlähetys, jonka perinteinen maine todistaa Huttuselle pikemminkin Hallamaan kuin Räsäsen kannan mielekkyyden puolesta. Tällekin akateemisen panettelun muodolle on latinankielinen nimitys: ad hominem.
Koska Huttusen artikkeli on erityisen normatiivinen ja otteeltaan syyttävä, lienee tarpeen kommentoida lyhyesti myös hänen henkilökohtaisen ohjelmansa onnistumista. Huttunen on sekä Helsingin Sanomissa että STKS:n julkaisussa korostanut omana kantanaan lähimmäisenrakkauden periaatetta. Huttusen mukaan Vanhan testamentin käskyt ovat käyneet turhiksi ja ne on Uudessa kumottu. Tilalle on annettu yleisluontoinen rakkauden periaate, jota eri aikakausien ihmiset lisäksi tulkitsevat vapaasti oman tilanteensa ehdoilla. Raamattu tai edes Jeesus eivät sinällään ohjaa rakkauden sisältöä (nämäkin piirteet ovat lainaa suoraan Hallamaan aiemmasta artikkelista). Vaikka Huttunen sitoo oman tulkintansa rakkauteen, hän ei itse kuitenkaan osoita kirjoituksessa lähimmäisenrakkautta. Hän ei esitä asioita “parhain päin”, kuten katekismus opettaa, eikä edes pyri totuuteen. Sen sijaan hän vääristelee ajatuksia ja pyrkii luomaan Räsäsestä inhottavan hahmon. Mielestäni Huttusen ohjelma ei onnistunut sen paremmin tulkinnan kuin rakkaudenkaan osalta.
Dosentin kammiosta 