Oikeuslaitoksen ideologisoitumisesta: Mantila & Kirby vs. Räsänen

Valtionsyyttäjä Anu Mantila on todennut Räsäsen oikeudenkäynnissä, että hänen keskeisimmän syytteensä mukaan synnistä puhuminen on loukkaavaa sinänsä, eikä kukaan kristitty voi vedota siihen, että ihmisen ihmisyys voitaisiin erottaa hänen teoistaan. Siksi valtionsyyttäjä ei hyväksy ajatusta, jonka hän nuorekkaaseen tyyliin esittää englanniksi: “love the sinner, hate the sin”. Suora lainaus syyttäjä Mantilan esittämästä syytteiden varsinaisia perusteita kuvailevasta diasta kuuluu seuraavasti:

“Syytteiden perusteista

Räsäsen näkemys: ‘Homoseksuaalisuus on synti ja häpeä, mutta homoseksuaaleja tulee rakastaa’ tunnetaan maailmalla fundamentalististen protestanttisten kirkkojen doktriinina: ‘Love the sinner, hate the sin’. Oppi on ihmisarvoa loukkaava ja solvaava, koska se kieltää homoseksuaalisilta suhteilta niiden yhdenvertaisuuden ja arvokkuuden ja todistaa samalla inhoa ja vastenmielisyyttä niitä kohtaan. Tällä tavoin se samalla väittää, että yhteiskunta on oikeutettu kohtelemaan seksuaalivähemmistöjä niin, etteivät he ansaitse yhdenvertaisuutta, kunnioitusta ja oikeussuojaa. (KIRBY, Michael: Law, human rights and religion: of genocide, sexuality and apostasy. Macquarie law journal, 2009, Vol.9 (2009), p. 3-23., s. 17).”

Oikeudenkäynti alkoi toteamuksella, että siinä ei käsitellä Raamattua tai teologiaa. Samassa esittelyssä syyttäjän vahvin peruste Räsäsen tuomitsemiselle perustuu kuitenkin teologiaan. Syyttäjä ei näytä tuntevan luterilaista teologiaa, vaan esittää sekavan koosteen “fundamentalismina” pitämästään uskonnollisesta näkemyksestä. Lisäksi “teologia” tulee diassa esille nimenomaan autralialaisen Michael Kirbyn mielipiteenä, ei lakipykälänä. Sieltä tulee myös englanninkielinen termi.

Väitteen sisältämää teologiaa käsittelen alempana, mutta suomalaisen lukijan kannalta on tarpeellista ensin hieman tarkastella, kuka on täällä täysin tuntematon Michael Kirby. Perustuuhan Mantilan tärkein syytekohta juuri hänen ajatustensa lainaamiseen.

Michael Kirby

Kirby on 82-vuotias australialainen entinen korkeimman oikeuden tuomari. Hän on jäänyt eläkkeelle vuonna 2009, ja Mantilan lainaama luento oli oikeustiedettä koskeva yleisöluento The Macquarie Law Lecture, jonka Kirby piti kyseisen vuoden lokakuussa Macquarien yliopistossa Sydneyssä (tästä kuva yllä). Luento on ollut Kirbylle eräänlainen julkinen jäähyväisluento, sillä hän oli jäänyt eläkkeelle puoli vuotta aiemmin. Luennon teksti on sittemmin julkaistu artikkelina, johon myös Mantila on oikeudessa viitannut, Michael Kirby: “Law, human rights and religion: of genocide, sexuality and apostasy.” Macquarie law journal, 9 (2009) 3-23.

Kirby ei ole kuitenkaan kuka tahansa. Hän on Australiassa erittäin tunnettu tuomari, joka on aktivistinen homoseksuaali ja kirjoittanut paljon sateenkaarilikkeen puolesta. Myös Wikipedia tuntee hänet. Kirby esitellään eläköitymishaastattelussa oman tiensä kulkijana ja hänen sanotaan esittäneen eriävän mielipiteensä lähes puolessa tapauksista, joita hän oli ratkomassa (Herald Sun. 1 February 2009). Tämä tuotti hänelle median käyttämän lempinimen The Great Dissenter.

Haastattelussa hän kertoo tulleensa julkisuuteen eli “ulos kaapista” vuonna 1998 kertoessaan suhteestaan samaa sukupuolta olevan kanssa perheelleen (Daily Mail 2021). Muistelmissaan 2012 hän kertoo lisäksi yksityiskohtaisesti henkilökohtaisesta elämästään. Myöhemmin vuonna 2017, kuukausi sen jälkeen, kun hänenkin ajamansa samaa sukupuolta olevien avioliitto hyväksyttiin Australiassa, Kirby kertoi olleensa vastikään Bangkokissa Aasian APCOMIN (Asia Pacific Coalition on Male Sexual Health) kymmenvuotisjuhlissa luennoimassa homovähemmmistöjen (LGBTIQ) syrjintää vastaan (The Conversation 2017). Pari vuotta myöhemmin Kirby solmi laajaa huomiota saaneen avioliiton pitkäaikaisen kumppaninsa kanssa (The Guardian 2018). Kirbyä voidaan siten pitää näkyvänä gender-ideologian puolestapuhujana niin Australiassa kuin sen ympäristössä. Kotisivuillaan internetissä Kirby onkin julkaissut kymmeniä videoita gender-ideologian puolustamisesta (www.michaelkirby.com.au/lgbtiq).

Uskonnoltaan Kirby on tunnustava kristitty. Hän on kertonut olevansa protestanttinen anglikaani. Kotisivullaan hän on julkaissut elämänkerrallisen kuvauksen, jossa hän toteaa: “Olen yhä Jeesuksen uskonnon seuraaja. Olen aina pitänyt kristinuskoa rakkauden ja sovinnon uskontona. Toisinaan kuitenkin joidenkin kristittyjen johtajien fundamentalistiset näkemykset ovat vakavasti koetelleet uskomuksiani.” (Homosexuality and Love). Kymmeniä sivuja pitkässä artikkelissa hän tämän jälkeen käy mm. läpi Kinseyn vanhaa raporttia ja argumentoi ankarasti “homofobiaa” vastaan.

Selvyyden vuoksi sanottakoon, että eläketuomari Kirby saa mielestäni olla juuri sellainen henkilö kuin hän on ja haluaa olla. Tarkoitukseni ei ole vääristää kuvaa hänestä, vaan kuvailla häntä ja hänen toimintaansa hänen omien tekstiensä ja julkisesti saatavilla olevan informaation avulla. Suomalaisilla Räsäsen oikeudenkäynnin seuraajilla ei yleensä ole minkäänlaista käsitystä Kirbystä. Tulkinta tulkinta hänen tekstiensä käytöstä tulee vasta jäljempänä.

Kirby ja Raamatun ongelmat

Suomalaisen tilanteen kannalta kiinnostavin aihe on kuitenkin Mantilan käyttämä Kirby artikkeli “Law, human rights and religion”. Artikkeli käsittelee tekstin johdannon mukaan “tekstin ongelmaa”. Johdannossa tekijä toteaa lyhyesti: 

“Uskonnonvapaus ja omantunnonvapaus ovat todennäköisesti kansainvälisesti kaikkein laajimmin hyväksytyt ihmisoikeudet. Siitä huolimatta eri uskonnot ja tunnustuskunnat joutuvat kärsimään juridisista ja sosiaalisista ongelmista. Toisinaan diskriminointi oikeutetaan viittamalla tiettyihin raamatunkohtiin.”

Kirbyn tavoitteena on käsitellä ongelmallista Raamatun käyttöä ristiriitoja herättävissä nykyaiheissa. Aihe on siten hyvin ajankohtainen ajatellen Räsäsen oikeudenkäyntiä. Kirby  jatkaa: “Artikkeli käsittelee kolmea tapausta, joissa pyhiä tekstejä tulkitaan siten, että ne oikeuttavat (sanctioning) syrjivän käsittelyn ja, eräissä tapauksissa, kansanmurhan (genocide). Tekijä esittää, että kyseiset raamatunkohdat tulisi selittää kontekstissaan ymmärtäen ne historiallis-poliittiset olosuhteet, joissa kyseiset tekstit syntyivät.”

Kirbyn teksti on itsekin näin ollen olennaisesti Raamatun tekstien tulkintaa. Jos siis syyttäjä Suomessa käyttää artikkelia hyväkseen, hänen esityksensä liittyy väistämättä sekä teologiaan että Raamatun tulkintaan. Kirbyn oma lähestymistapa koskee jännitteiden esiin nostamista. “Tietyt tekstien kohdat ovat jännitteessä nykytieteen kanssa, ja siksi ne kiellot, joita ne asettavat koskien esimerkiksi homoseksuaalisuutta, tulisi arvioida uudelleen tämän mukaisesti.”

Kirbyn artikkelin painopiste on johdannon perusteella suhtautumisessa homoseksuaaliseen käyttäytymiseen. Sitä koskeva jakso onkin pitkä. Lisäksi Kirby toteaa, että Raamatun ankaria lakeja tulisi kaikkineen tulkinta siitä näkökulmasta, että kaikkien uskontojen peruspyrkimyksenä ovat “rakkaus, sovinto, suvaitsevaisuus ja erilaisuuden hyväksyminen (acceptance of diversity)”.

Toki lukija saattaa jo alusta lähtien pohtia, mikä on Kirbyn kyky arvioida erilaisia raamatuntulkinnan periaatteita. Hän nostaa alussa ja vastaavasti artikkelin myötä esille ainoastaan eräiden Vanhan testamentin kohtien jännitteet nykytieteen näkemysten kanssa. Muuta tulkintaa artikkelista ei löydy. Hän ei puhu Jeesuksesta eikä arvioi konkreettisesti apostoli Paavalin lauseita. Hän ei arvioi erilaisia tulkinnan periaatteita. Tämä asettaa hänen artikkelinsa Suomen tilannetta ajatellen hieman erikoiseen valoon. Miten syyttäjä aikoo käyttää hyväksi artikkelia, joka on tulkintateorian näkölkulmasta täysin asiantuntematon, oikeudenkäynnissä, jossa ei kuulemma ole lupa tarkastella Raamatun tulkintaa? Mutta kysymykset on jätettävä tuonnemmaksi.

Mitä Kirby kirjoittaa homoseksin harjoittajista?

Artikkelinsa kolmannessa osiossa seksuaalisuudesta (III Sexuality) Kirby alkaa käsitellä kristillisten näkemysten ja homoseksuaalisuuden välistä suhdetta, jota hän pitää yhtenä aikamme vakavimmista väittelyistä (“the most serious debates”). Yhteiskunnat ovat pitkään evänneet homoseksuaaleilta tasa-arvoiset oikeudet. Syynä siihen ovat olleet nimenomaan kristillisen teologian uskomukset. Sosiaalisen ja kulttuurisen antipatian lähde on Raamattu. Kirby viittaa samoihin kohtiin, joita Mantila on käsitellyt Räsäsen oikeudenkäynnissä, 3. Moos. 20 ja Room. 1. 

Käytännöss Kirby keskittyy kuitenkin Vanhaan testamenttiin. Koska sen kohdissa puhutaan myös esimerkiksi naisten puhdistautumisesta (tai lepran hoitamisesta), Kirby katsoo, että tieteen myöhemmät käsitykset ovat osoittaneet kaikki tällaiset kohdat lääketieteen nykyisten käsitysten vastaisiksi. Siksi ne tulisi hylätä. Tässäkin artikkelissa Kirby vetoaa Alfred Kinseyn 1940- ja 1950-luvun kirjoituksiin seksuaalisuudesta. Hän katsoo niiden osoittaneen, että homoseksuaalisuus on tavallinen seksuaalisuuden toteuttamisen muoto. Raporttien jälkeen yhteiskuntien lait alkoivat muuttua. Laissa ennen käytetystä raamatullisesta “inhottavuuden” tai “vastenmielisyyden” (abominable) käsitteestä luovuttiin. 

Seuraavaksi Kirby kuvaa eräitä käytännön lainsäädännön esimerkkejä ja siirtyy sitten pohtimaan avioliittoa ja siviilivihkimisen käytäntöjä. Australiassa ongelmana on hänen mukaansa ollut jännite homoseksuaalisten ihmisten oikeuksien, niiden korjailun ja taloudellisia asioita koskevien lakien säätämisen, ja toisaalta tiukan avioliittolain välillä. Kirby toteaa, että monien kristillisten kirkkojen opillinen kanta (doctrinal position), joka näkyy niiden tavassa käsitellä seksuaalivähemmistöihin kuuluvien oikeuksia, synnyttää homoseksuaaleille ihmisille epävakaan (instability) yhteiskunnallisen aseman lain edessä (legal position). “Tämän epävakauden perustana on jokin versio teemasta ‘rakasta syntistä, vihaa syntiä’ [Mantilan lainaama ilmaus ‘love the sinner; hate the sin’]. Rakkautta osoitetaan korjaamalla taloudellista asemaa. Mutta samalla jätetään tunnustamatta tuon henkilön inhimillisten suhteiden tasa-arvo ja arvokkuus. Tämä kuvastaa, vähintäänkin, vastenmielisyyttä sellaisia suhteita kohtaan. Näin vahvistetaan käsitys, että yhteiskunnalla on oikeus kohdella heitä siten, että he eivät ansaitse tasa-arvoa, kunnioitusta tai oikeuden suojaa.”

Asiayhteys Mantilan käyttämälle lainaukselle tulee samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Sellaisessa kontekstissa Mantila itse on kyseistä artikkelia aiemmin käyttänytkin, kun jäljempänä käy ilmi. Kirby perustelee, miksi yhteiskuntien ja myös Australian valtion tulisi hyväksyä vihkiminen. 

“Jos homoseksuaalisesti suuntautuneelle ihmiselle ehdotetaan, että hänen tulisi – tai hän voisi – seksuaalisen suuntautumisensa vastaisesti avioitua toista sukupuolta olevan kanssa, hän kokisi vaatimuksen absurdiksi ja luonnottomaksi. Mikäli sellaisessa tilanteessa heille normaalia toimintaa kutsuttaisiin ‘inhottavaksi’, ‘luonnottomaksi’ tai ‘Jumalan rakkauden ulkopuolelle jääväksi’ – se olisi irrationaalista, epätieteellistä ja huonosti perusteltua.” 

Edelleen selibaatin suosittelu osoittautuu Kirbyn mukaan käytännössä mahdottomaksi. Ja hän päättää: “Väite, että tällaista vaatii kirkko, joka on sitoutunut ‘levittämään Kristuksen rakkautta palvelemalla toisia’, ei vakuuta. Sen sijaan se on loukkaava.”

Kirbyn artikkeli on suoraviivainen ja yksiselitteinen. Hän katsoo, että nimenomaan Raamattua (tai Vanhaa testamenttia) seuraava kirkko on syypää homoseksuaalien huonoon oikeudelliseen ja kulttuuriseen kohteluun länsimaissa. Raamattu itse on hänen mukaansa kuitenkin epätieteellinen ja vanhentunut. Siksi Raamatun ja vastaavasti kirkkojen vaikutusta on vastustettava ja yhteiskunnan lainsäädäntö on saatava sille uralle, jota homoseksuaalien asioita ajavat järjestöt ja LGBTQ-ideologia – tai gender-ideologia, kuten nykyään sanotaan – ovat esittäneet.

Mantilan suhde Kirbyn artikkeliin

On mielenkiintoista, että Mantila on nostanut tärkeimmässä perusteessaan auktoriteetikseen juuri Kirbyn. Australiassa vuosikymmeniä julkista taisteluaan käynyt tuomari ei ole millään mittapuulla katsottuna neutraali toimija. Siksi asetelmaa on purettava pala kerrallaan. Ensin haluan uudelleen korostaa, että Kirby on mielihyvin saanut kirjoittaa artikkelinsa ja toimia sateenkaariväen puolesta. Kannatan laajaa sananvapautta ja olen itsekin kirjoittanut siitä suomalaisen mittapuuun mukaan varsin paljon. Kyse on ainoastaan siitä, kuka Kirby on ja mitä hän edustaa. Hän ei ole objektiivinen oikeustieteen tutkija tai yliopistomies. Sen sijaan hän on aktivisti, jonka mainittu artikkeli on aikanaan ollut Australiassa suoranainen taisteluhuuto samaa sukupuolta olevien avioliiton puolesta.

Tilanne Suomessa on kuitenkin toinen. Mantila on tuonut Kirbyn artikkelin uuteen kontekstiin. Siksi analyysin perusteella on todettava uudesta suomalaisesta asetelmasta muutama johtopäätös.

1. Kirbyn artikkeli ei ole oikeuden päätös eikä ennakkotapaus.

2. Artikkeli perustuu LGBTQ-liikkeen aktivistin yleisöluentoon, jossa tämä ajaa gender-ideologian oikeuttamista yhteiskunnassa.

3. Kirbyn toiminnassa manifestoituu se arvokonfliktin ydin, että arvoliberaali uusmoralismi pyrkii kyseenalaistamaan sekä Raamatun aseman että kristillisen ihmiskäsityksen ja tähän liittyvän avioliittokäsityksen.

4. Kirby on vakuuttunut siitä, että perinteinen kristillinen näkemys seksuaalisuudesta on syrjivä.

5. Ja lopuksi Kirby kirjoittaa, että hänen tavoitteenaan on muuttaa kirkkojen vallassa olevaa raamatuntulkintaa ja myös sitä tulkintaa, jota Raamatun näkemyksistä lain puitteissa tehdään.

Tämä viimeinen seikka tulee korostetusti esiin Kirbyn artikkelin johtopäätöksissä. Hänen mukaansa hänen analyysinsä ”opetus”, kuten hän sanoo, on se, että “Raamatun tekstien tulkinnassa” on oltava varovainen. Sanat tulee lukea kontekstissaan. Siksi ne “täytyy arvioida uudelleen oman aikamme tiedon”, erityisesti tieteeseen perustuvan tiedon perusteella. Silloin erityisesti suhtautuminen homoseksin harjoittamiseen muuttuu. Uudelleentulkintaa ohjaavat edelleen Kirbyn mielestä sellaisetkin uudet sosiaaliset käytännöt, jotka eivät enää ole Raamatun lakien ohjailtavina (s. 23).

Tämä osoittaa, että Kirbyn artikkelin keskeisin tavoite on määritellä uudelleen Raamatun tulkinta. Kun Mantila asettaa hänen tekstinsä lainauksen keskeiseksi perusteekseen, hän hakee samaa muutosta – siitä huolimatta, että kyseisessä oikeudenkäynnissä ei ollut tarkoitus puhua Raamatusta tai sen tulkinnasta ensinkään. Siksi Mantilan esitys jää sisäiseen ristiriitaan, mistä tuomari jo häntä ensimmäisessä käsittelyssä huomauttikin.

Mitä Mantilan voi siis katsoa tekevän, kun hän nostaa artikkelin oikeuskäsittelyn keskiöön? Hän siirtää Kirbyn alkuperäisen oikeudellisen debatin kiihoittamisrikoksesta epäillyn kansanedustajan käsittelyyn. Silloin kaikki Kirbyn käyttämät argumentit Raamatun teksteistä, vähemmistöryhmien syrjinnästä ja eri valtioiden lakien puutteellisuudesta nousevat tukemaan aivan toisenlaisista lähtökohdista tulevaa rikossyytettä. Myös Mantila haluaa käyttää samoja perusteita saadakseen kristityn Räsäsen tuomituksi siitä, että tämä on Kirbyn mainitsemien ja vastustamien uskonnollisten käsitysten takia syypää vähemmistöjen vuosisataiseen diskriminointiin. Räsästä ei tässä vaiheessa olla tuomitsemassa Suomen rikoslain asiantuntijoiden tarjoaman informaation perusteella, vaan australialaisen gender-ideologian esitaistelijan näkemysten perusteella.

Kirby ei ole Mantilalle satunnainen tuttavuus. Sen sijaan tämän artikkelilla on ilmeisen tärkeä merkitys valtionsyyttäjä Mantilalle oikeusoppineena. Kun hän viime vuonna kirjoitti kirkon avioliittokäytännöstä pitkässä ja kantaaottavassa artikkelissaan “Kaikilla ei ole asiaa alttarille – loukkaako kirkon vihkimiskäytäntö seksuaalivähemmistöjen perusoikeuksia ja onko sen oikeudellinen perusta riittävä? (Edilex 2021), hän lainasi tekstissä samaa Kirbyn artikkelia. 

Edilexin tiedote (yleensä tekijä itse) kuvaa johtopäätöksiä seuraavasti: “‘Kirkon oikeus päättää vihkimisen ehdoista ja muodoista ei luonnollisestikaan ratkaise kysymystä, loukkaako seksuaalivähemmistöjen sulkeminen kirkollisen vihkimisen ulkopuolelle vähemmistöjen perustuslaillisia oikeuksia’, Mantila toteaa artikkelissa.” Ja tiivistelmä jatkuu: “Yhdenvertaisuusperiaatteeseen nojautuva arvokäsitys syrjäyttää kuitenkin kirkon uskonnonvapauteen nojaavan paradigman ja käytännön, eikä periaate tunnusta kirkon oikeutta poiketa perustuslain velvoitteista. Mantila kritisoi artikkelissaan kirkon oikeuskäsityksen eroavan nykyisen modernin yhteiskunnan oikeuskäsityksestä. Tutkimuksen tarkoituksena onkin esittää oikeudellisia perusteluita sille, miten vihkimiskäytäntökysymyksen voisi ratkaista yhdenvertaisuusperiaatteen ja vähemmistön uskonnonvapauden hyväksi.”

Mantila jakaa Kirbyn näkemyksen lisäksi tämän intention. Hän on näin ollen asettunut aktiiviseksi osapuoleksi kirkon vihkikäytäntöä koskevassa kiistassa. Hän on valinnut arvoliberaalin lähestymistavan. Vallitsevia Suomen lain pykäliä haastaen ja kyseenalaistaen korkeimman oikeuden aihetta koskevan ennakkotapauksen Mantila esittää artikkelissaan, että kirkon oikeus määrätä itse kirkollisen vihkimisen ehdoista loukkaa (hänen mielestään) vähemmistöjen perustuslaillisia oikeuksia. Mantila on selvästikin omaksunut Kirbyn asenteen sekä omassa artikkelissaan, että Räsäsen oikeudenkäynnissä. Hän haluaa muuttaa sekä Raamatun tulkinnan, että sen käytön.

Teologisia huomioita

Lopuksi on kiinnitettävä huomiota muutamaan teologisesti olennaiseen seikkaan. Ihmisen persoona ja hänen toimintansa tulee erottaa toisistaan. Sen kiistäminen on täysin mahdotonta niin filosofisesti, juridisesti kuin teologisesti. Erottelu ei ole protestanttisten kirkkojen fundamentalismia, vaikka Mantila on sen sellaisena kuvannut. Sen sijaan näkemys on aivan perustava luterilaisen kirkon tulkinta. Ensinnäkin se liittyy synnin käsitteeseen ja tätä kautta armon ymmärtämiseen. Toiseksi periaate muistuttaa, että ihmisyys ei voi olla uhattuna ihmisen väärien tekojen takia.

Luterilaisen teologian mukaan synti tuli maailmaan Aadamin lankeemuksen myötä. Siksi se on kaikkein perustavin ihmiskäsityksen lähtökohta. “Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman.” (Room. 5:12). Käsitys synnin tuottamasta hengellisestä kuolemasta on kristinuskolle lähtökohtana luovuttamaton. 

Kristinuskon koko pelastuskäsitys perustuu tälle lähtökohdalle. “Rikkomusta ei kuitenkaan voi verrata armoon”, kirjoittaa Paavali. Ja jatkaa: “vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi.” Siksi evankeliumi puhuu sekä synnistä että armosta: “Tätä lahjaa ei voi edes verrata yhden ihmisen synnin seurauksiin, sillä yhden ihmisen teon seurauksena oli kadotustuomio, mutta Jumalan armosta kaikkien rikkomusten seuraukseksi tulikin vapauttava tuomio.” (Room. 5:15-16).

Käsitys siitä, että Jumala rakastaa syntistä, on Raamatun kaikkein keskeisin pelastusopillinen näkemys. Kaikki ihmiset tekevät jotain syntiä, oli se ajatusten tasolla tai toisillekin näkyvissä teoissa. Ihmisen arvo on kuitenkin siinä, että hän on lankeemuksesta huolimatta Jumalan luoma ja Jumalan rakastama. Siksi Jumala haluaa johdattaa kaikki ihmiset kääntymykseen ja pelastukseen.

Luterilaisen teologian keskiössä on lain ja evankeliumin erottaminen toisistaan. Käsky ja vaatimus ovat aivan jotain muuta kuin armo ja anteeksiantaminen. Se tosiasia, että Jumala vihaa syntiä, näyttäytyy meille Jumalan lain eli käskyjen tuomitsevana piirteenä. Mutta se tosiasia, että Jumala rakastaa langenneita luotujaan, näyttäytyy meille Jumalan rakkautena: hän antaa syntisille Kristuksen kuoleman tähden syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän. Siksi on oikein sanoa, että Jumala ei hyväksy syntiä, mutta hän rakastaa syntisiä.

Mantilan analyysistä puuttuu lisäksi käsitys siitä, että luterilainen moraali on muutenkin jatkuvassa ristiriidassa ja jännitteessä Suomen rikoslain kanssa mennen tätä pidemmälle oikeudenmukaisen elämän vaatimuksessa. Luterilaisen moraalin mukaan aviorikos on väärin ja moraalitonta, vaikka Suomen laki ei pidä sitä rikoksena. Vastaavasti esiaviolliset suhteet ovat moraalittomia, vaikka rikoslaki ei tunne koko käsitystä. Luterilainen moraali ei hyväksy samaa sukupuolta olevien avioliittoa, vaikka eduskunnan säätämä laki nykyään hyväksyy sen. Samalla tavalla luterilainen moraali pitää homoseksin harjoittamista syntinä, vaikka rikoslaki ei pidä sitä vääränä. 

Syyttäjä on siten väärässä teologisissa johtopäätöksissään. Synnistä puhuminen ei vie keneltäkään yhdenvertaisuutta eikä arvokkuutta: Jumalan edessä jokainen Aadamin jälkeläinen on luotuna täysin yhdenvertainen, mutta keskenään samalla tavalla syntinen. Armo puolestaan näkyy siinä, kuten sanottu, että Jumala rakastaa syntistä ja armahtaa hänet. Koko kristillinen pelastuskäsitys perustuu ihmisen ja hänen tekojensa erilaiseen käsittelyyn.

Muuttuuko oikeusjärjestelmä ideologiseksi?

On johtopäätösten aika. Kirbyn artikkelin asettaminen Räsäsen oikeudenkäynnin avainkohtaan, perusteeksi Mantilan keskeiselle syytteelle, merkitsee pyrkimystä oikeusjärjestelmän ideologisoimiseen. Juridisten perusteiden rinnalle nostetaan arvoliberaali kanta, joka jo aatehistoriallisesti on jyrkässä polarisaatiossa Räsäsen edustaman kristillisen näkemyksen kanssa. Vaikka oikeusistuimen tulisi olla ulkopuolinen ja objektiivinen taho, jossa kiistan synnyttänyttä tilannetta arvioidaan neutraalisti, syyttäjä on tuonut aatteellisen kiistan osaksi itse oikeudenkäyntiä. Tämä on tietysti ollut mahdollista vain siksi, että jutussa ei ole kantajaa, vaan syytteet kiihoittamisesta kansanryhmää vastaan on nostanut valtakunnansyyttäjä. Syyttäjällä on silloin houkutus alkaa itse edustaa sitä ideologista kantaa, jonka piiristä alkuperäinen ilmianto on tehty.

On tarpeen muistaa, että Kirby kirjoitti avoimessa konfliktissa ympärillä olevien näkemysten kanssa. Tämä ei enää näy Suomessa. Häntä lainatessaan Mantila on todellisuudessa tuonut arvokonfliktin keskelle oikeudenkäyntiä. Ero näiden kahden välillä on siinä, että Kirby on kirjoittanut tietoisena konfliktista voimassa olevien lakien ja monien yhteiskunnan arvojen kanssa, mutta Mantila esiintyy suuren oikeudenmukaisuuden puolestapuhujana. Hän ei myönnä, että konfliktissa on kaksi osapuolta. Sen sijaan Mantila yrittää saada gender-ideologian rikoslain tulkintaperiaatteeksi ja näin osaksi Suomen lakia. Sen seurauksena Räsänen jää oikeudenkäynnissä syyttäjän näkökulmasta pelkäksi altavastaajaksi.

Käytännössä tämä merkitsee sitä, että Räsäsen “tuomariksi” eli keskeisen Pride-kulkuetta koskeneen syytteen oikeuttajaksi nostetaan Pride-kulkueen kannattaja ja LGBTQ-ideologian edustaja, homoseksuaalien järjestöjen asiaa ajanut australialainen tuomari. Tässä tapauksessa Räsäsen tuomitsemisesta saisi (sovellettavat soveltaen) päättää se taho, joka on alun perin nostanut syytteet häntä vastaan. 

Eikö hävinnyt osapuoli aina koe päätöstä näin? Ei tässä tapauksessa, koska nyt Räsästä ei tuomittaisi selkeän lainkohdan mukaan, vaan Kirbyn esittämän ulkopuolisen, uskontoa koskevan väitteen mukaan (ihmisen ja hänen tekonsa erottamisesta). Tässä oikeudenkäynnissä ei ole tyydytty tarkastelemaan sitä, onko Räsänen puhunut homoseksuaaleista ihmisistä uhkaavasti tai panettelevasti. Sen sijaan oikeudessa on tuntikausia pohdittu Räsäsen syntikäsitystä ja kiistelty siitä, voiko ihmisen olemuksellisen arvokkuuden ja hänen syntiseksi ilmoitetun käyttäytymisen erottaa toisistaan.

Analyysin myötä herää kysymys ottaako Mantila huomioon, että artikkelissaan Kirby kirjoittaa kärkevästi kristillistä sanomaa ja ihmiskäsitystä vastaan. Tuodessaan artikkelin ajatukset oikeudenkäyntiin Mantila tekee samoin. Hän nostaa käsittelyyn uskonnollisen argumentin ja väittää, että kristinuskon sanoma nykymuodossaan ei pidä paikkaansa. On vaikea kuvitella, miten raastuvanoikeus ottaisi kantaa tällaiseen väitteeseen.

Syyttäjä tosin ei ratkaise asiaa, vaan tuomari. Olemme siitä huolimatta tietyllä tavalla vedenjakajalla. Mikäli tuomarit hyväksyisivät juuri tuon perusteen eli hylkäisivät henkilön ja hänen toimintansa erottamisen (‘love the sinner; hate the sin’), he tulisivat ratkaisseeksi asian nimenomaan arvoliberaalin kannan ehdoilla. Tämä jännite tekee Räsäsen oikeudenkäynnistä äärimmäisen merkittävän. Tapaus on kirkkohistoriallinen, mutta sillä on myös Suomen historialle varmaankin yhtä suuri merkitys kuin aikanaan Hannu Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynnillä. Kyse on todellakin arvokriisin tuottamasta suomalaisen yhteiskunnan uskonnollis-aatteellisesta taitekohdasta.

%d bloggaajaa tykkää tästä: