Kansanedustaja ja kirkkovaltuutettu Päivi Räsäsen tapaus ankarine syytteineen on kirvoittanut monen teologin kielet ja saanut heidät kokoamaan lisää perusteita häntä vastaan. Tuohon rintamaan liittyy nyt dosentti Niko Huttunen Helsingin Sanomien vieraskynässä (11.12.21).
Huttunen tarjoilee ensin kauhistuttavia esimerkkejä siitä, miten Taivassalossa on 1600-luvulla mestattu Vanhaa testamenttia siteeraten renkejä. Sen jälkeen hän rakentaa Räsäsen raamatuntulkinnasta olkinuken, joka olisi helppo polttaa kuin Gävlen heinäpukki. “Raamatuntulkinnassa on aina valittu, mitä noudatetaan ja mitä ei noudateta”, kirjoittaa Huttunen. Koska myös Räsänen tekee valintaa, kaiken tulisi olla Huttusen mukaan ilmeisesti sallittua. M.O.T.
Paavali – jälleen kerran
Huttunen ottaa esimerkikseen Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun. Kaikkea eksegeettistä (tieteelliseen Raamatun tutkimiseen) liittyvää tietoa vastaan ja ammattiylpeyttä uhmaten hän väittää, että kohdan maininta homoseksuaalisuudesta liittyisi pelkästään epäjumalien palvontaan. “Paavalin mukaan epäjumalankuvien palvonta synnyttää homo- ja lesbosuhteet ja jopa homoseksuaaliset halut.” Siksi kohta tulisi ilmeisesti hylätä kirkossa – vaikka se onkin Uudessa testamentissa eikä Vanhassa – ja Huttusen mukaan myös Räsänen jättää kohdan vähälle huomiolle siirtyessään puhumaan psykoseksuaalisesta kehityksestä.
Ei muuten liity. Roomalaiskirjeen ensimmäinen luku on Raamatun ensimmäisten lehtien, luomiskertomuksen ja lankeemuskertomuksen tulkintaa. Ensimmäisen luvun esitys on kuvaus synnin ilmenemismuodoista. Paavali haluaa osoittaa, että synti itsekkyytenä merkitsee kaiken elämän rikkomista silloin, kun haetaan itselle etua toisten ihmisten kustannuksella. Hän kertoo lukijalleen elävästi, miten paratiisin ihanuus turmeltuu. Tässä yhteydessä hän nostaa esille myös miehen ja naisen luomisen – ja miten myös tämä rakkaudellinen yhteys turmeltuu. Siksi hän päätyy puhumaan homoseksuaalisuudesta.
Paavalin lauseet on osattava erottaa Vanhan testamentin kivityskohdista – ja Huttusenkin olisi pitänyt dosenttina osata tehdä tuo ero. Vanhassa testamentissa on toki kohtia, joissa kehoitetaan kivittämään homoseksuaalisuuden harjoittaja (3. Moos. 18:22; 20:13). Paavali ei nosta niitä tässä esille eikä esitä minkäänlaista kehoitusta hyökätä ketään vastaan.
Huttunen toistaa itse asiassa Helsingin Sanomissa jo kauan sitten käydyn kiistan siitä, käskeekö Paavali tappaa homoseksuaaleja. Ensimmäinen keskustelu käytiin Räsäsenkin käyttämistä termeistä. Mitä esimerkiksi tarkoittaa “saastaisuus”?
Paavali käyttää vanhatestamentillista kieltä. Raamatussa sana saastaisuus (akatharsia) merkitsee epäpuhtautta nimenomaan kultillisessa mielessä, ruumiin “häpäisemistä”, kuten seuraava termi kuluu. Vanhan raamatunkäännöksen kielessä sana tarkoitti siveellisen epäpuhtauden lisäksi “epäpyhää”. Paavali puhuu synnistä, jonka olemuksena tässä tapauksessa on “luonnonvastaisuus”, kuten seuraavassa jakeessa todetaan. Varsinaisena perusteena on siten käsitys luomistyöstä, joka antaa kristityille miehen ja naisen yhteyttä koskevan normin siitä, mitä pidetään oikeana ja mitä vääränä.
Uuden testamentin syntiopetuksessa pidetään ruumiin häpäisemisenä niin ikään haureutta ja kaikkia avioliiton ulkopuolisia sukupuolisuhteita. Homoseksuaalinen käyttäytyminen ei siten ole Roomalaiskirjeen alussa mikään erillinen synti, joka pitäisi nostaa toisten yläpuolelle. Myönteisenä tavoitteena on luomistyön kunnioittaminen ja kristillisen moraalin rakentaminen sen varaan. Puhe tietyn synnin “saastaisuudesta” eli epäpyhyydestä ei siten halvenna vaikkapa avionrikkojan ihmisarvoa, vaan pyrkii herättämään synnilliseen tekoon langenneen ihmisen omantunnon ja saattelemaan hänet rippituoliin.
Raamatuntulkinnan ensimmäinen sääntö on se, että Raamatun sanastolle ei saa antaa niitä merkityksiä, joita sanat helposti saavat tämän ajan populaarissa kielenkäytössä. Saastaisuus ei merkitse tässä toisen pilkkaamista tai halveksimisesta vaikkapa Intian halveksittujen kastittomien tapaan. Sanojen ja lauseiden merkitys täytyy selittää esiintymisyhteydessään. Muussa tapauksessa Raamatun käytöllä ruokitaan vain populismia ja kohujuttuja. Niitä tässä aiheessa esiintyy jo liikaa.
Itse perusasiasta vallitsee aikamme kiistassa varmaankin jonkin asteinen yksimielisyys. Raamattu ja kristilliset kirkot sen perässä pitävät homoseksuaalista käyttäytymistä syntinä – siis samanlaisena syntinä, kuin vaikkapa aviorikosta tai esiaviollisia suhteita. Kristinusko ei kuitenkaan etsi teokratiaa eikä kristillinen kirkko kuvittele, että ympäröivä yhteiskunta etenkään tänä päivänä olisi kaikissa moraali- tai syntikysymyksissä kirkon kanssa samaa mieltä. Toisaalta on kuitenkin myös niin, että yhteiskunta ei koskaan voi määritellä kirkon käsitystä synnistä.
Jaellaanko vieläkin tappokäskyjä?
Siirrymme mestaukseen. Mitä pitäisi ajatella renkien teloittamisesta ja tappokäskyistä? Sisältääkö kristillinen sanoma todellisen kiihottamisen kansanryhmää vastaan? Paavalin kirjoittaa:
Koska he eivät ole antaneet arvoa Jumalan tuntemiselle, on Jumala jättänyt heidät arvottomien ajatusten valtaan, tekemään sellaista mikä ei sovi. He ovat täynnä kaikenlaista vääryyttä, halpamaisuutta, ahneutta ja pahuutta, täynnä kateutta, murhanhimoa, riitaisuutta, petollisuutta ja pahansuopuutta, he panettelevat ja parjaavat, vihaavat Jumalaa, ovat röyhkeitä ja pöyhkeitä, rehenteleviä ja pahanilkisiä, vanhemmilleen tottelemattomia, ymmärtämättömiä ja epäluotettavia, rakkaudettomia ja säälimättömiä. Vaikka he tietävät Jumalan säätäneen, että ne, jotka käyttäytyvät tällä tavoin, ovat ansainneet kuoleman, he toimivat itse näin, vieläpä osoittavat hyväksymistään, kun muut tekevät samoin. (Room. 1:28-32)
Paavali ilmaisee puhuneensa koko ajan Jumalan laista, Toorasta. Kyseessä on Jumalan säädös ja käsky. Tuo käsky oli paratiisissa sama kuin Siinain vuorella ja Mooseksen laissa. Tämä on se laki, jonka päämäärä on rakkaus. Jo paratiisikertomuksessa Jumalan käskyyn liitettiin kuitenkin säädös rangaistuksesta, johon Paavali tässäkin viittaa. Hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen kiellettiin kuoleman uhalla: ”sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma” (1. Moos. 2:17). Vastaavasti Roomalaiskirjeessä Paavali kuvaa langennutta maailmaa ja toteaa, että synnin tekijät ovat “ansainneet kuoleman” (aksioi thanatou). He eivät kuole kesken omaa elämänkaartaan, kuten eivät kuolleet Aadam tai Eevakaan, eikä heitä missään nimessä tapeta tuosta vain. Sen sijaan he ovat hengellisesti kuolleita ja päätyvät aikanaan iankaikkiseen kuolemaan – ellei Kristuksen evankeliumi heitä tästä kuoleman tilasta synnytä uuteen hengelliseen elämään (Room. 6:1-5).
Jumalan rangaistukset eivät siten kohdistu ihmisiin vielä tämän elämän aikana. Kuolema on Raamatussa hengellisen ja iankaikkisen kuoleman vertauskuva. Sitä se on myös Paavalin Roomalaiskirjeessä. Aadamin kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema (5:12): siksi on “kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä”. Kristus on kuitenkin omalla kuolemallaan kukistanut synnin vallan. Siksi kristillinen evankeliumi keskittyy julistamaan “yhden ihmisen” tekoa, joka tuo syntiselle pelastuksen: “vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen ansiosta kaikkien osaksi (5:15).
Paavalin mukaan Jumalan laki paljastaa synnin ja siksi sillä on “kuoleman virka”. Uskonnollisen lain säädösten tehtävänä on paljastaa syntiselle, että hän elää hengellisen kuoleman tilassa. Kristillisen kirkon tehtävänä ja tavoitteena ei ole kuitenkaan poimia langenneen ihmiskunnan joukosta vain joitain tiettyjä ryhmiä ja paheksua heitä. Sen sijaan kaikille julistetaan evankeliumia Kristuksen sijaiskuolemasta ja koko maailman syntien sovituksesta. Tästä syystä evankeliumi ei merkitse synnin hyväksymistä, vaan sen anteeksiantamista. Tämän erottelun ymmärtäminen ei näemmä Suomessa ole enää sellainen yleistiedon itsestäänselvyys, kuin voisi vaikkapa rippikoulun laajan suosion perusteella odottaa.
Paavalilta ei siis löydy minkäänlaista tappokäskyä. Se on jo evankeliumin määritelmän mukaan mahdotonta. Huttusen retki Taivassaloon alkaa vaikuttaa populismilta. Kristinusko on armon ja rauhan yhteisö, jossa koko hengellinen elämä perustuu syntien anteeksiantoon. Olisi järkyttävää vääristelyä yrittää esittää Jeesuksen sanoma ja apostolien evankeliumi missään muussa valossa. Tästä huolimatta ymmärrän kyllä, että kristinuskosta vieraantuvassa maailmassa pelkkä puhe synnistä voidaan kokea perin loukkaavana. Sille kristinusko tai sen edustajat eivät kuitenkaan voi mitään. Tältä osin sanoma on ollut yhtä loukkaavaa kahdentuhannen vuoden ajan.
Je ei tietenkään löydy tappokäskyjä Räsäseltäkään eikä Huttuselta itseltään. Näyttää siten siltä, että Huttunen on rakentanut hirviön osista, joita kenenkään hyllyltä ei itse asiassa löydy.
Miten tulkita Raamattua?
Mutta mitä on tulkinta? Huttusen artikkeli katkeaa juuri, kun se olisi voinut muuttua mielenkiintoiseksi. Hän astuu ensin huoneeseen karmit kaulassa ja uhoaa, että Räsäsen raamatuntulkinta on ollut väärää. Kappale kappaleelta “tulkinta” mainitaan sanana. Mutta missään kohden Huttunen ei ryhdy selittämään, mitä tulkinta tässä aiheessa tarkoittaisi.
Huttunen kyllä kumoaa näyttävästi muutaman Vanhan testamentin tekstin, mutta ei kulje eteenpäin. Tietenkin Vanhan testamentin tekstejä luetaan Uuden testamentin ja Jeesuksen opetuksen lävitse. Niin tekee Huttusen lisäksi myös Räsänen. Huttunen haukkuu väärää puuta. Tekstin ongelma kiistakirjoituksena on se, että hän ei tee oikeutta Räsäsen tarkemmille käsityksille homoseksistä tai samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Artikkeleita olisi kyllä menossa olevan myrskyn jäljiltä ollut tarjolla kymmeniä. Huttunen moittii Räsästä asioita, joita tämä ei kannata.
Mitä siis pitäisi ajatella tulkinnasta? Raamatuntulkinta ei ole mitä tahansa. Huttunen olisi voinut edes mainita sen yllä jo todetun periaatteen, että kirkko johtaa Raamatusta luomisteologisen lähtökohdan: ihminen on luotu mieheksi ja naiseksi ja siksi seksuaalisuus määritellään luomisopin perusteella. Räsänen on viittannut tähän kymmeniä kertoja. Tulkinta tarkoittaa käytännössä sitä, että tulkitsija arvioi, miten tällaista periaatetta käytetään teologiassa. Huttusen pitäisi tietää, että Jeesus viittaa luomiskertomukseen juuri silloin, kun hän puhuu avioliitosta Jumalan säätämyksenä.
Seuraava aivan yksinkertainen tulkinnan lähtökohta luterilaiselle kirkolle on se, että Jeesuksen opetus ohjaa kirkon näkemyksiä. Aiheen kannalta keskeinen kohta on sydämen synneistä puhuva lause Markus 7:21 (vrt. Matt. 15:19). Lauseessa esiintyvä monikkomuoto porneiai tarkoittaa moraalittomia seksuaalisia toimia. Se on erotettu aviorikoksesta, moikhai, joka myös mainitaan jaksossa. Sanana porneiai viittaa Vanhassa testamentissa ja juutalaisessa kirjallisuudessa esimerkiksi pyhäkköporttouteen (myös poikaportot) ja sodomiaan (näin TDNT). Juutalaisen teologian kontekstissa seksuaalielämän synnit määriteltiin puolestaan Mooseksenkirjojen mukaan (3. Moos. 18). Siellä lueteltuihin synteihin kuuluvat insesti, homoseksuaalinen toiminta ja eläimiin sekaantuminen. On johdonmukaista olettaa, että jokainen juutalainen on ymmärtänyt aiheen tällä tavalla (näin Gagnon). Asian varmistaa se, että näiden sanojen ja homoseksuaalisen käyttäytymisen vastaava käsittely löytyy myös Paavalilta (1. Kor. 6:9).
Jeesuksen puheen sisältämässä luettelossa mainitaan myös irstaus, aselgeia. Terminä se kattaa niin ikään monet seksuaalisen irstailun muodot. Sanan merkityskenttää kuvaa sen esiintyminen toisessa Pietarinkirjeessä, jossa termi kuvaa Sodoman ja Gomorran kaupunkien avointa seksuaalielämää, “sodomiaa” eli homoseksuaalista toimintaa (2. Piet. 2:7). Nämä esimerkit muistuttavat siitä, että juutalaisessa ajattelussa seksuaalisuutta koskevien käsitteiden sisältö ja näkemykset seksuaalisesta moraalittomuudesta jäsentyivät Vanhan testamentin käsitysten kautta – mutta sovellettiin Uuden testamentin moraalikäsitykseen.
Kristillinen käsitys korostaa puolestaan puhtautta ja siveellisyyttä. Näihin liittyvät luomistyön perusajatukset naisen ja miehen välisestä luonnollisesta rakkaudesta ja yhteydestä. Seksuaalisuus on kyllä Jumalan lahja, mutta sen toteuttaminen kuuluu sitoutuneeseen ja uskolliseen avioelämään. Siksi rajan veto muihin seksuaalisuuden toteuttamisen muotoihin on selvä.
Ei olekaan ihme, että luterilaisen kirkon käsitys homoseksistä on täysin yksiselitteinen. Huttusen nykyinen työnantaja, Kirkon tutkimuskeskus, on tehnyt aikanaan kirkolliskokousta varten selvityksensä ja julkaissut kirjansa. Niiden mukaan Raamattu suhtautuu samaa sukupuolta olevien sukupuolisuhteisiin kielteisesti. Jopa hyvin liberaaleista näkemyksistään tunnetut eksegeetit (kuten edesmennyt prof. Räisänen ja dosentti Kuula) ovat sitä mieltä. Kirkolla on siten asiallinen ja perusteltu tulkinta niin homoseksistä kuin avioliitostakin – ja se on sama käsitys, jota Räsänen on pitänyt esillä sekä joutunut kerta toisensa jälkeen puolustamaan kirkon pappeja vastaan. Tilanne on nurinkurinen.
Lähimmäisenrakkaudesta
Miten Huttunen itse sitten ymmärtää tulkinnan? Lukijan täytynee ymmärtää teksti niin, että hän tarjoaa ainoaksi tulkinnan välineeksi subjektiivista, Raamatun tekstistä ja moraalilaista irroitettua käsitystä lähimmäisenrakkaudesta. Sellainen ei kuitenkaan ole raamatuntulkintaa. Huttunen ei missään kohden selitä sanallakaan, mitä kristillisen seksuaalimoraali tänä päivänä tarkoittaisi. Hän ei rohkene arvioida, miksi Jeesus puhui seksuaalisesta puhtaudesta ja tuomitsi siveettömyyden ja naisen ja miehen yhteydestä poikkeavan seksuaalisuuden harjoittamisen. Tulkinta tarkoittaa sitä, että todellisesti tulkitaan jotain tekstiä. Sitä Huttunen ei tee.
Tätä lähestymistapaa vahvistaa Huttusen asenteellinen ongelma. Ensinnäkään hän ei lainaa kertaakaan Räsäsen omia näkemyksiä tai tekstejä. Sen sijaan hän kehitelee itse pari erikoista syytöstä ja alkaa kurittaa Räsästä niistä. Lukijalle luodaan näin kuva, että Räsänen ei kannata lähimmäisenrakkautta.
Huttusen oma teologinen ongelma on kuitenkin siinä, että hän hylkää kristillisen moraalin. Tai ainakin hän kirjoittaa siten, että se tulee hylätyksi. Tällaista asennetta kuvataan yleensä antinomismiksi, Jumalan lain hylkäämiseksi. Huttunen nimittäin kirjoittaa: “Raamattu on paljon enemmän kuin siinä olevat käskyt. Luther piti Raamatussa sitovana sitä, mikä tavalla tai toisella johti tuntemaan Kristuksen. Torjuvasti hän suhtautui siihen, mikä Raamatussa ei tukenut tätä tehtävää.”
Huttuselle käskyt ovat ikäviä. Niiden tilalle tulee asettaa pelkkä lähimmäisenrakkaus. “Jeesus tiivistää lain rakkauden kaksoiskäskyksi, Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseksi. Paavali menee vielä pidemmälle: pelkkä lähimmäisenrakkauden käsky riittää.” Näin Huttunen. Hänen teologinen virheensä on siinä, että esityksessä käskyt ja lähimmäisenrakkaus asettuvat toistensa vastakohdiksi, kun Jeesuksella ja Paavalilla lähimmäisenrakkaus sisältää ja täyttää kaikki käskyt.
Taustalla on tietenkin jälleen kerran suuri teologinen näkemysero. Kuten alussa jo Roomalaiskirjeen kohdalla kävi ilmi, Huttunen ei arvioi Jumalan lakia, rakkautta ja totuutta luomistyön näkökulmasta. Hän ei näe käskyjen rikkomista luomistyön rikkomisena. Niinpä hän ei näe myöskään saastaisuuden tai “porneian” olevan ongelmia.
Huttunen liittyy pikemminkin luterilaisessa kirkossamme pitkään tilaa saaneeseen kuvitelmaan, että sukupolvet määrittelevät moraalinsa aina itse Raamatusta välittämättä. Teologit tuntevat tuon suuntauksen hyvin. Sen periaatteellinen ongelma on siinä, että näkemyksen kannattajan moraalilla ei ole enää mitään yhteyttä Raamattuun. Se ei siis ole kristillistä moraalia.
Ja sitten se kirkko
Tulkintaa ovat kuitenkin kaikki paikat täynnä. Piispoihin vedoten Huttunen kirjoittaa, että ”Kaikkeen Raamatun lukemiseen sisältyy aina tulkintaa”. Näin hän vetää kirkon johdon oman tulkintansa tai pikemminkin seksuaalisuuskäsityksensä tueksi. Kirkon tutkimuslaitoksen tutkijana Huttunen ei kuitenkaan kiinnitä mitään huomiota siihen, että hänen kritisoimansa “Räsäsen” näkemys on itse asiassa Huttusen oman työnantajan, luterilaisen kirkon näkemys. Kuten sanottu, kirkko pitää homoseksuaalista käyttäytymistä yhä syntinä ja opettaa näin seksuaalietiikassaan. Kirkko ei myöskään vihi samaa sukupuolta olevia – vaikka jotkut työntekijät näin tekevätkin. Helsingissä tietysti tämä tapahtuu jopa piispa Laajasalon siunauksella. Mutta se ei ole kirkon vallitseva näkemys.
Paitsi että koko lause “kirkon näkemyksestä” on jälkikristillisessä ja arvoliberaalissa, vasemmistolaiseen yhteiskuntakäsitykseen sulautuneessa kansankirkossa nykyään jokseenkin vailla mieltä. Piispat toki lausuvat silloin tällöin näkemyksiään ja itsekin sellaiseen viittasin yllä. Käytännössä kuitenkin kirkko on sirpaloitunut ja eri ryhmät toimivat kirkossa miten tahtovat – etenkin näissä perheeseen, seksuaalisuuteen ja avioliittoon liittyvissä kysymyksissä. Kiistat kirkon sisällä ovat niin voimakkaita, että ne jakavat niin työntekijöitä kuin jäseniä. Näissä aiheissa kirkko on täysin hajalla.
Siitä huolimatta tai juuri tuollaisen sekavuuden takia “kirkon näkemys” tulee johtaa kirkon virallisista teksteistä ja päätöksistä. Kirkolla ei ole minkäänlaista päätöstä, jonka mukaan edellä mainittu Raamatun yksiselitteinen suhtautuminen homoseksiin syntinä olisi muuttunut. Kirkolla ei myöskään ole päätöstä samaa sukupuolta olevien kristillisestä vihkimisestä. Tämä on tarkistettu yhteiskunnan lain osalta korkeinta oikeusastetta myöten. Asiasta ei siten ole pykälien osalta mitään epäselvyyttä. Kirkolla on oikeus näkemykseensä ja se on myös lain mukaista.
Näiden perusteiden seurauksena Huttusen artikkeli kääntyy ympäri. Hän kritisoi itse asiassa omaa kirkkoaan ja Räsästä sen kirkkovaltuutettuna. Hän taistelee niitä kirkon päätöksiä vastaan, joita Räsänen on julkisuudessa puolustanut – ja joutunut niiden takia nyt siis syytteeseen. Huttunen ei siten ole työnantajansa asialla, niin Kirkon tutkimuslaitoksen tutkija kuin onkin, vaan oman arvoliberaalin agendansa asialla. Hänen ongelmanaan vain on se, että hän tekee manööverinsä yksipuolistamalla, vääristelemällä ja panettelemalla.
Huttuselle tämä ilmeisesti tarkoittaa samalla, että kaikki on vain tulkintaa. Koska hänellä ei ole muutakaan tarjottavaa, hän muistuttaa merkitysrelativistia, jolle ei ole jäljellä minkäänlaista pysyvää merkitystä. Tämäkin on tietysti jälleen näköharha. Koko kirjoituksen ajan on käynyt selväksi Huttusen agenda: hänellä on yksi arvo ja yksi merkitys, joka ei ole myytävissä. Hän puolustaa homoseksiä ja kaikkea sitä, mitä vastaan Päivi Räsänen kirjoittaa. Sen suhteen Huttunen ei tunne tulkintaa eikä tilaa jätetä Huttusen näkemyksestä poikkeaville toisille tulkinnoille. Huttuselle kaikki ei siis olekaan tulkintaa. Kyse on jälleen kerran vain siitä, kenen tulkinta on sallittu.
Näin tehdessään Huttunen liittyy Helsingin Sanomien ohjelmaan. Vaikka kirjoitus ei olisi tilattu, se voisi sitä olla. Teksti toistaa lähivuosien kohutujut fundamentalistisesta raamattukäsityksestä ja homojen tappamisesta. Nämä huomiot johtavat lopulta pohtimaan hieman Huttusen puheenvuoron retoriikkaa.
Retoriikan sudenkuopat
Palataanpa Gävlen pukkiin. Olkinukella tarkoitetaan puheopissa sitä, että kirjoittaja kuvaa “vastustajansa” vääristellen ja puutteellisesti saadakseen hänet näyttämään mahdollisimman heikolta ja suorastaan ihmisvihamieliseltä surkimukselta. Mutta mihin Huttunen tarvitsi Kristofferin maanlakia ja Turun vanhaa hovioikeutta? Kun Huttusen artikkelia lukee arvioiden sen retoriikkaa, hänen ilmeisenä tavoitteenaan on rinnastaa Räsänen Taivassalon 1600-luvun homojentappajiin.
Räsänen kuvataan siten menneen ajan raamattufundamentalistina, joka hakee tuomisevat lauseensa suoraan Vanhasta testamentista ja yrittää tuhota homoseksuaaliset ihmiset. Tämä on avointa vääristelyä. Vaikka Huttunen on taatusti lukenut Räsäsen pitkiä selvityksiä näkemyksestään, hän ei ole niitä käsitellyt. Sen sijaan hän rinnastaa tämän menneen ajan hirviöihin. Sellainen olkinukke olisi helppo polttaa.
Huttusen olisi pitänyt dosenttina tietää paremmin. Hänen olisi pitänyt käsitellä Räsäsen todellisia lauseita ja sen myötä myös Uuden testamentin tekstejä ja itsensä Jeesuksen lauseita. Nyt hän tyytyy populismiin ja panetteluun. Lukijalle tuollainen mustamaalaaminen näyttäytyy häikäilemättömänä ylimielisyytenä.
Samalla Huttusen tekstissä tapahtuu kosminen twisti. Vaikka sitookin koko tulkintansa asiaan, Huttunen itse ei osoita kirjoituksessa lähimmäisenrakkautta. Hän ei esitä asioita “parhain päin”, kuten katekismus opettaa, eikä edes pyri totuuteen. Sen sijaan hän vääristelee ja pyrkii luomaan Räsäsestä inhottavan hahmon. Ei tainnut Huttusen ohjelma onnistua sen paremmin tulkinnan kuin rakkaudenkaan osalta.
Niin, Niko Huttunen. Se on lähimmäisenrakkautta parhaimmillaan, että varjellaan Raamatun käsitystä luomistyöhön perustuvasta seksuaalisuudesta ja puolustetaan naisen ja miehen välistä kristillistä avioliittoa.
Dosentin kammiosta 