Monien postauksien päätteeksi vielä pieni bonus koskien sitä, miten realismin ja nominalismin ero auttaa ymmärtämään aikamme filosofioita strukturalisteista Ricoeuriin ja Derridasta ja dekonstruktiosta Vattimoon. Kyseessä on hämmentävän hyödyllinen distinktio, jolla on selitysvoimaa. Samalla analyysi auttaa ymmärtämään aikamme postmodernia teologiaa. Jos ketä kiinnostaa tämä aihe periaatteellisessa mielessä, tämä näkökulma voi avata uusia näköaloja.
Nominalismin kulkureitistä
Realismi ja nominalismi eivät tietenkään meidän aikanamme tarkoita täysin samaa kuin 1200-luvun katolisessa filosofiassa tai teologiassa. Siitä huolimatta on melko helppo nähdä, että näiden suuntausten käsitykset kielestä ja sanojen merkityksestä toimivat yhä avaimena myös monien tämän päivän filosofien ajatteluun. Kuten todettu, C.S. Peircen mukaan realismin ja nominalismin välinen kiista on filosofian (ja erityisesti kielifilosofian) ratkaisevin jännite, jonka avulla eri teorioita on helppo arvioida. Kyse ei kuitenkaan ole täysin samasta asiasta kuin ennen. Realismi ei tarkoita täyttä idealismia eivätkä nykyajan pohtijat arvioi universaalien todellisuutta sinänsä. Sen sijaan kyse on siitä, voidaanko todellisuutta ylipäätään kuvata ja vastaako kieli mitään ihmisen mielen ulkopuolella. Sanalla sanoen: ovatko käyttämäsi kategoriat todellisia vai eivät?
Nominalistinen kielikäsitys vakiintui länsimaiseen ajatteluun logiikan ja kielifilosofian kautta. Yksi keskeisimmistä vaikuttajista on Gottlob Frege (1848-1925), joka toisti Abelardin eron nominaation ja signifikaation välillä. Sanan merkitys jakautui kahteen aspektiin:
SANA — (1) Sinn (significatio), (2) Bedeutung (nominatio)
Fregelle sanan referentiaalinen merkitys (Bedeutung) on yhä sen kohde. Hän ei vielä problematisoi kielijärjestelmää eikä mieti tarkemmin merkin luonnetta tai yleiskäsitteen ja kohteen välistä suhdetta. Aiemmissa kirjoituksissani kuvasin tätä “primitiivisen referenssin” teoriaksi.
Jos ajattelette 1900-luvun kielifilosofiaa, teidän on helppo huomata, että Britanniassa (ja toisaalta Itävallassa; Wienin piiri) sekä Russell että “nuori” Wittgenstein omaksuvat tällaisen kielikäsityksen (juuri Frege ehdotti W:lle että tämä lähtisi Cambridgeen Russellin oppilaaksi!). Analyyttisen filosofian mukaan sanan merkitys on sen kohde hyvin konkreettisessa mielessä. Taustalla lienee peribrittiläinen empirismi (vrt. nimitys looginen empirismi). Merkitys alkaa samastua logiikan totuuskäsitykseen (totuuden korrespondenssiteoria), ja se taas samastuu primitiivisen referenssin teoriaan. Logiikasta tulee lauseen “merkityksen” tarkastelun väline siten, että yksittäiset sanat voidaan korvata symboleilla. Sanoja on tarpeetonta käyttää, koska kaikkien sanojen nominatio liittyy yksinkertaisesti niiden kohteeseen.
Tästä syystä analyyttinen filosofia jatkaa nominalismin perinnettä. Tämä lienee yksi syistä sille, että analyyttisen filosofian puitteissa on ollut perin vaikea tehdä oikeastaan minkäänlaista sisällöllistä teologiaa (“mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava”, heh heh).
Saussure ja kielen vallankumous
Nominalismin voittokulku lingvistiikassa ja sitä seuraavassa hermeneutiikassa katkesi kuitenkin mantereen puolella jo aikaisemmin Saussuren astuessa esille. Hän aloitti kielellisen käänteen ja nousi tietoisesti nominalismin kielikäsitystä ja merkityskäsitystä vastaan.
Ferdinand de Saussuren Yleisen kielitieteen kurssi julkaistiin postuumisti 1915. Saussuren Kurssista tuli semiotiikan perusteos ja sen myötä luotiin myös perustus strukturalismille. Saussure on tunnettu siitä, että hän vastusti nominalismia ja osoitti sen kielikäsityksen ongelmalliseksi. Tämä on varsin tärkeätä. Tosin samalla, kun hänen teoriaansa ylistetään vallankumoukselliseksi, on kuitenkin muistettava pari rajoittavaa seikkaa. Ensinnäkin Saussure pyrki pelkästään määrittelemään kielijärjestelmän luonteen. Edelleen tämä oli syy siihen, että hän keskittyi hyvin tarkasti kielellisen merkin jäsentämiseen. Saussure ei vielä uudistanut merkitysteoriaa kokonaan.
Voiko kielijärjestelmän tutkimuksen uudistaa kokonaan? Saussure etsi vastausta asettumalla kriittisesti sekä perinteistä tutkimusta että edellä mainittua, nominalismin edustamaa kielen nimiteoriaa vastaan. Kielen tutkimisen ongelma on Saussuren mukaan ensinnäkin siinä, että sen kohdetta ei ole kapea-alaisesti ”annettu” etukäteen. Jos joku lausuu lyhyenkin sanan, esillä on mm. ääni, idean ilmaisu, etymologinen näkökulma, nykyinen järjestelmä ja niin edelleen. Vasta tietty tutkimuksen näkökulma luo tutkimuksen aiheen ja kohteen. Mutta missä kohdetta sitten oli pidetty “annettuna” eli etukäteen määrättynä?
Saussure kritisoi ennen kaikkea edellä mainittua nominalismia. Suurena jarruna on ollut “yleisön pinnallinen käsitys” jonka tähden innovaatiot puuttuvat: “Kieli nähdään pelkkänä nomenklatuurina, mikä tukahduttaa sen todelliseen luonteeseen kohdistuvan tutkimuksen kokonaan” (Saussure, 91). Nomenklatuuri tarkoittaa kielen nimiteoriaa. Kritiikki kohdistuu nominalismin näkemykseen, jonka mukaan sanat ovat ikäänkuin nimilappuja kohteille. Primitiivisen referenssin teorian mukaan sanan merkitys on sen kohde. Saussuren mukaan tuo selitys ymmärtää kielen ja sanojen luonteen aivan virheellisesti. Saussuren oma vastaus oli selkeä: tutkijan on syytä paneutua kielen järjestelmään. Sen kautta muutkin aiheet alkavat avautua.
Saussuren teorian keskeisenä rakennetekijänä onkin erottelu kielijärjestelmän ja puheen eli järjestelmän tosiasiallisten ilmenemismuotojen välillä. Ranskan kielellä Saussure nimittää näitä kahta kategoriaa termeillä langue ja parole. Hänen koko kieliteoriansa rakentuu näiden kategorioiden ympärille. Langue on kielen järjestelmä (siis sanojen järjestelmä), muotojen järjestelmä ja kieliopillinen järjestelmä, joka on kaikkien puhujien tajunnassa. Parole taas on tosiasiallista puhetta, puhunnoksia, jotka kieli tekee mahdolliseksi. Se on kielen toimeenpaneva puoli. Puhuja käyttää kielijärjestelmän koodia ilmaistakseen omia ideoitaan.
Kielijärjestelmä on Saussuren mukaan semioottinen järjestelmä. Se koostuu merkeistä, jotka ovat luonteeltaan mentaalisia. Hän rikkoo nominalistisen merkkikäsityksen muistuttamalla, että sanat ovat itse asiassa yleiskäsitteitä (kuten sanakirjan sanat, jotka kuvaavat luokkia), eivät nimiä. Nämä mielessä olevat käsitteet saavat sitten eri kielissä “merkitsijän”, joka ei vaikuta ensinkään sisältöön. Merkitsijä on se äännekuvio tai toissijaisesti se kirjoitettu sana, jonka havaitsemme. Emme kuitenkaan saa laittaa liikaa painoa tuolle “merkitsijälle”, koska se on pelkästään käsitteen indikaattori.
Sanat eivät siten ole ulkonaisia yksiköitä lainkaan. Saussuren mielestä on ollut suuri virhe määritellä sanoja nomination ja signification avulla. Sen sijaan sanat ovat mielessä olevia yleiskäsitteitä. Ne ovat mentaalisia yksiköitä. Näin järjestelmä (langue) on saatu määritellyksi.
Sanan merkitys puolestaan on kaksijakoinen. Sanalla on tietenkin ns. leksikaalinen merkitys eli yleismerkitys, joka löytyy sanakirjasta. Tätä hän nimittää käsitteeksi. Yleismerkitykset ovat siis luokkien ja lajien nimityksiä. Niitä vastaa tietysti jokin todellisuus arkielämässä aivan yleisessä mielessä (tuoli on tuoli olipa sen minkä näköinen tahansa). Mutta sana ei ole yksittäisen yksikön “nimi”. Siksi Saussuren mukaan on tärkeä huomata, että sanan varsinainen merkitys luodaan lauseissa eli puheessa (parole). Tämä on merkitysteorian suurimpia mullistuksia. Myöhemmin Benveniste vie lauseiden merkitysteorian aivan uudelle tasolle, ja siitä on tullut nykyisen hermeneutiikan kulmakivi.
Saussuren ajatusten pohjalta syntyi strukturalismi, joka alkuperäisessä muodossa vaikutti etenkin Ranskassa 1900-luvulla (Greimas, Jakobson; lingvistiikassa Benveniste, Ricoeur).
Derrida ja dekonstruktio
Jotta historia ei olisi liian yksinkertaista, strukturalismista syntyi vähitellen myös nominalistinen versio. Sen kehitti Jacques Derrida Pariisissa. Derrida on 1900-luvun lopun jälkistrukturalismin (ja postmodernismin) suuri sankari, joka vaikutti myös Yhdysvaltain aatemaailmaan.
Vaikka Derridan teorian selitys tulee tässä ehkä liian nopeasti ja lyhyessä muodossa, sen peruspiirteet lienee melko helppo ymmärtää. Derrida itse väittää seuraavansa Saussurea ja antavansa tämän kieliteoriasta mielekkään filosofisen tulkinnan. Tosi asiassa hän on kuitenkin Husserlia seurannut fenomenologi, joka radikalisoi koko fenomenologian merkityskäsityksen (Derrida teki väitöskirjansa Husserlista). Selittäessään sanaa eli kielellistä merkkiä, Derrida tekee yhä eron nomination ja signification välillä. Sana on hänelle itsenäinen yksikkö – ei mielessä oleva käsite. Niinpä Derrida pohtii sitä, miten “sana” voi saada kielijärjestelmässä merkityksen.
Derrida ei kuitenkaan enää katso, että sanan merkitys olisi sen kohde. Kohteet ovat nimittäin fenomenologiassa vaihtuneet sisäisiksi kokemuksiksi. Fenomenologia pohtii vain “ilmiötä” eli sitä, miten ihminen kokee ja tulkitsee “todellisuutta” (jos sellaista on) eli kaikkea sitä, mistä hänellä on aistihavaintotietoa. Siksi jäljelle jää vain significatio. Derrida siis säilyttää sanan ja signifikaation välisen suhteen (< Abelard).
Miten tämä sitten tapahtuu? Derrida haluaa selittää uudella tavalla käsitteen synnyn. Hänen mukaansa ilmiön kokeminen tuottaa merkitysprosessin (jota hän kutsuu noemaksi). Nominatio on olemassa, mutta se ei kohdistu objektiin, vaan kokemukseen ilmiöstä. Tämän jälkeen sanan significatio syntyy samassa merkitysprosessissa, jossa mieli luokittelee noemat eli mielikuvat tuottaen näin kielijärjestelmän. Tästä seuraa, että kielen sanat ovat vain järjestelmän (siis yhteistyössä ihmisen mielen ja kielijärjestelmän sääntöjen) suorittamia luokitteluja (onhan kieli toki yhteinen eli kollektiivinen) varsin samaan tapaan mistä Abelard puhui.
Erikoisuus on vain siinä, että nyt Derrida katsoo löytäneensä Saussurelta saman järjestelmän. Myös Saussuren mielestä sanat muodostavat järjestemän, jossa yleiskäsitteet suhteutuvat vain toisiinsa. Yksiköiden täytyy myös erota toisistaan, jotta ne eivät menisi sekaisin. Derrida lisää tähän (strukturalisen ajatuksen), että sanat eroavat toisistaan kaksijakoisesti, “binäärisesti”, kuten suuri-pieni, tai kylmä-kuuma. Kielessä on siis vain arvoja, jotka johtuvat kielestä, eivät todellisuudesta. Kysehän on pelkästä ilmiöiden luokittelusta. Kuten arvata saattaa, Saussure ei ajatellut näin, ja jo pelkästään Saussuren kritiikki nominalismia vastaan erottaa hänet Derridasta.
Teoriasta tuli kuitenkin Derridan peruste hänen suurimmalle keksinnölleen. Koska kielen arvot ovat hänen mielestään pelkästään järjestelmän tulosta, aidon filosofian tulee osoittaa vastakkainasettelujen keinotekoisuus ja purkaa ne filosofisessa analyysissä. Tätä purkamista hän kutsui dekonstruktioksi. Filosofin tehtävänä (miksihän?) on selvittää käsillä olevan ajatuksen perustana oleva sanan/käsitteen “arvo” järjestelmässä ja sitten sen vastakohta. Sen jälkeen analyysin tulee (ehkä menossa olevan 1960-luvun vallankumouksen nimissä) purkaa nuo arvot ja ehkä suorastaan korvata ne toisilla (tosin herää kysymys siitä, pitäisikö nekin sitten dekonstruoida). Hierarkiat ovat postmodernistien mukaan tekstien ominaisuuksia. Siksi yhteiskuntaan voidaan vaikuttaa muuttamalla kielen arvoja eli käsitteiden sisältöjä.
Voitte vain kuvitella, mitä dekonstruktion teoria tuotti postmodernismissa, jossa alettiin pian purkaa kaikkia “kielen” ja todellisuuden arvoja. Postmodernistit alkoivat purkaa lähes mitä tahansa patriarkalistisen heteronormatiivisuuden arvoja (siis kristillistä käsitystä perheestä ja seksuaalisuudesta), koska niiden katsottiin olevan pelkkiä kielen synnyttämiä väkivaltaisia arvoja. Kielen arvojen avulla oli vasemmistolaisten postmodernistien mielestä pönkitetty kristillis-oikeistolaista “diktatuuria” yhteiskunnassa satojen vuosien ajan. Nyt oli aika nostaa vähemmistöt kunniaan ja kaataa etenkin kulttuurin ja uskonnon despootit. Kristillinen käsitys sukupuolisuudesta on pelkkä binäärinen oppositio. Samalla romukoppaan voidaan heittää patriarkalistinen avioliittokäsitys. Tällaista oli 1960-luvun ranskalainen uusvasemmistolainen vallankumous, joka pian levisi myös Yhdysvaltoihin.
Nominalismilla on näin ollen ollut huikea merkitys oman aikamme populaarifilosofialle ja ideologiselle toiminnalle. Lisäksi se on synnyttänyt eräitä teologian suuntauksia. Varhaisemmassa vaiheessa Derridan dekonstruktion avulla perusteltiin Yhdysvalloissa Jumalan kuoleman teologiaa (Altizer, Taylor, Raschke). Sen mukaan myös uskonnon lauseet ja Jumala-käsitys tulee dekonstruoida. Silloin koko teologinen järjestelmä hajoaa ja Jumalan katsotaan olevan “läsnä” vain poissaolonsa kautta. Suuntausta on kutsuttu “negatiiviseksi teologiaksi” ja viime aikojen apofaattinen teologia on sen muotoja. Meidän päivinämme tätä perinnettä ovat Euroopassa jatkaneet mm. Gianni Vattimo ja jopa Suomessa ainakin yksi teologi, Jaakko Heinimäki.
Teologian toinen suuntaus löytyy aidosta postmodernista teologiasta. Se katsoo tehtäväkseen purkaa Raamatusta ja kristinuskosta esimerkiksi niitä väkivaltaisia patriarkalistisia malleja, joita he oman aatteensa näkökulmasta katsovat teksteistä löytyvän. Raamatun uuden tulkinnan (reseption eli luennan) tulee vastustaa niitä sukupuolisuuden ja vallan ideologioita ja hierarkioita, joita tekstit postmodernin lukijan mukaan “tyrkyttävät” lukijoille. Tällaisen suuntauksen näkyvin miespuolinen edustaja Suomessa on tällä hetkellä piispa Björn Vikström. Suuntauksella on epäilemättä laajemminkin sympatisantteja esimerkiksi Tulkaa kaikki -liikkeen joukossa, mutta yksittäisiä kirjoittajia ei ole juurikaan noussut julkiseen keskusteluun.
Olemme kaikki realisteja
On aika yllättävää, että nimenomaan realismin ja nominalismin kielikäsityksellä on ollut näin suuri merkitys kautta vuosituhanten. Se ehkä opettaa meille, että periaatteellisia kysymyksiä filosofian (ja miksei teologiankin) taustalla on melko vähän. Merkittävät ratkaisut ydinasioissa vaikuttavat niiden päälle rakennettaviin laajempiin teorioihin.
Kuvatuista kahdesta suuntauksesta on vähitellen kehittynyt kaksi aikamme kilpailevaa koulukuntaa, joita voidaan yhä kutsua nimityksillä realismi ja nominalismi. Realismin mukaan kieli voi riittävässä määrin tavoittaa asioiden todellisen luonteen. Todellisuuden tarkastelun kategorat ovat todellisia. Tämä on enemmän tai vähemmän strukturalismin ja mannermaisen filosofian perinne (fenomenologiaa lukuunottamatta). Nominalismi puolestaan katsoo, että kieli ei juurikaan tavoita asioiden todellista luonnetta, vaan jää itsensä vangiksi. Nominalismi on enimmäkseen hylännyt metafysiikan. Tällaista käsitystä edustavat brittiläinen looginen empirismi (analyyttinen filosofia) ja fenomenologian perillisenä syntynyt jälkistrukturalismi, josta käytetään siis kansanomaista nimitystä postmodernismi (Derrida, Lyotard, Foucault).
Samalla nähdään, että filosofia on ollut kielifilosofiaa läpi koko 1900-luvun. Edellisiin voisi liittää vielä muitakin kielen avulla ohjautuneita suuntauksia, kuten Kantin jälkeläiset (heidän hermeneutiikkansa lähtee lauseen analyysistä) ja eksistentialismia kehittänyt Heidegger (joka päätyi erikoiseen käsitykseen “autenttisesta” kielestä). Ehkä juuri siksi Saussuren jälkeisenä aikana puhutaan kielellisestä käänteestä – tosin muistaen että monet tarkoittavat tällä termillä jälkistrukturalismia ja postmodernismia.
Saussure, kuten sanottu, vastustaa kielitieteilijänä nominalismia, ja tarjoaa sille mielekkään vaihtoehdon. Hän on lähinnä realisti olettaessaan, että puheessa ihmiset kykenevät ilmaisemaan jotain todellista maailmasta. Filosofi Peirce puolestaan halusi ratkaista realismin ja nominalismin ongelman korostamalla, että ihmisen mieli tunnistaa yleiskäsitteitä, kategorioita, ja käyttää niitä. Hänelle kategoriat ovat siis todellisia, vaikka hän ei palaakaan Aristoteleeseen saakka. Realismin tunnusmerkkinä onkin se, että ajattelija katsoo itse käyttämiensä käsitteiden ja mielen kategorioiden olevan päteviä. Vain todellinen anti-realismi johtaisi kaiken suhteellistamiseen.
Itse asiassa suurin osa ajattelijoista on käytännössä maltillisia realisteja, koska lähes kaikki hyväksyvät sen, että kielen kategoriat ovat pysyviä ja ne myös kuvaavat todellisuutta riittävän täsmällisesti. Jokainen filosofi uskoo omien kirjojensa olevan mielekkäitä ja katsoo niiden sisältämien lauseiden kykenevän sanomaan jotain olennaista todellisuudesta. Näin teki myös dekonstruktion isä Derrida. Nykyään esimerkiksi semioottinen realismi katsoo, että vaikka käsitteet eivät ole kaikissa kulttuureissa aivan samoja, ihmisillä on kuitenkin kyky tunnistaa jotain olennaista asioiden olemuksesta ja todellisuuden rakenteesta. Mielen kategoriat ovat todellisia.
Tarkoitan todella, että myös postmodernistit ovat tieteenfilosofialtaan realisteja. Derridan alkuperäisellä teorialla ei ole heille oikeasti merkitystä. Sen sijaan he ovat omaksuneet vahvan realismin, joka uskoo, että kieli tavoittaa todellisuuden. Tämä näkyy siitä, että vähemmistöjen aseman oikeuttamiseen keskittynyt postmodernismi on tuottanut lukemattomia moralistisia ohjelmia. Niihin kuuluvat kolmannen aallon feminismi ja kansainvälinen homoliike. Näiden edustajat ovat täysin vakuuttuneita siitä, että heidän kielensä tavoittaa todellisuuden ja että heidän arvonsa ovat yleisesti päteviä – eivät siis kielen purkautuvia arvoja – ja niistä pitäisi tulla kaikkia muitakin ihmisiä sitovia. Derridalaisesta relativismista ei ole mitään jäljellä. Sen on korvannut esimerkiksi uusmarksilainen sosiologia (< Bourdieau) jonka mukaan ylärakenne vieläkin ohjaa alarakennetta: kieli muuttaa todellisuutta. Ja siihenhän nämä marginaalien valtaan nostajat jatkuvasti pyrkivät.
Tilanne on siten hieman koominen tai tragikoominen. Postmodernit ajattelija Foucault’a myöten väittivät uuden seksuaalisuuskäsityksen (ja avioliittokäsityksen jne) perustuvan siihen, että dekonstruktiossa puretaan kielen väkivaltaisia arvoja. Tämän jälkeen postmodernit järjestöt ja painostusryhmät hylkäsivät perusteensa ja palasivat tuota pikaa vahvaan realismiin. Nyt he vaativat marginaalin oikeuttamista ja vähemmistöjen näkemysten tuomista koulujen opetukseen ja yhteiskunnan lainsäädäntöön jopa demokraattisen päätöksenteon vastaisesti. Suurempaa varmuutta oman tiedon totuuteen ei juuri voi kuvitella.
Vaikka realismin ja nominalismin erottelu ja jako paljastaa helposti sen, miten kutakin teoriaa on perusteltu, se ei ole lopulta todellinen selitys kaikesta filosofiasta (saatika teologiasta). Nominalismi osoittautuu mielikuvitukselliseksi kokeiluksi (hieman kuten fenomenologia). Todellisia nominalisteja ei löydy juuri mistään. Kaikki me olemme realisteja – vaikkakin perin yleisessä mielessä ja nykyisen ajattelun ehdoin määriteltynä.
Löydätte näistä aiheista laajemmat selostukset ja tarkat kirjallisuusviitteet suomeksi kirjoistani Kielen vallankumous, Metodin jälkeen ja Merkitysten verkossa.
Dosentin kammiosta 