Räsänen hovioikeuteen – ideologisesti sitoutunut syyttäjä heikoilla

Kansanedustaja Päivi Räsäsen oikeudenkäyntiprosessin seuraava vaihe on alkamassa. Hovioikeus istuu aiheen tiimoilta kuun vaihteessa. Näkyvyys ja uutisarvo ovat suunnattomia, kuten kuvakaappaus Hämeen Sanomista osoittaa. Esimerkiksi Yleisradio on jo julkaissut oikeudenkäyntiin liittyen yhden Räsäsen kunniaa loukkaavan ja häntä mustamaalaavan jutun. Muu media tullee perässä, kunhan uusi prosessi alkaa. Ei liene liioiteltua sanoa, että huolimatta muista politiikkaan viime aikoina liittyneistä kohuista Suomi on varpaillaan.

Moni on itseni lailla seurannut pitkää prosessia tarkasti. Julkinen kansalaiskeskustelu onkin ollut tärkeä osa sitä vaikutusta eli impaktia, joka Räsäsen oikeudenkäynnillä on niin suomalaiseen yhteiskuntaan kuin luterilaiseen kirkkoon. Puheenvuorojen käyttäjien ei tarvitse olla oikeustieteilijöitä, vaikka perusterminologian tuntemisesta on varmasti hyötyä. Toki tulee muistaa, että juristit ja tuomarit käsittelevät asiaa toisin kuin usein pelkistä moraalikysymyksistä kiinnostuneet maallikot. Oikeudessa on kyse ainoastaan siitä, onko lakia rikottu, ja voidaanko sellainen osoittaa. Toisaalta on samalla hyvä muistaa, että syyttäjätaho on jo ennen ensimmäistä oikeudenkäyntiä ja jatkuvasti sen aikana siirtynyt teologian ja ideologian alueille. Heidän käyttämänsä puheenvuorot ovat usein käsitelleet Raamattua ja yksittäisiä opinkohtia – laajoista kirkkokuntien historiaa arvioivista kommenteista puhumattakaan. Tämän erikoisen oikeudenkäynnin kohdalla kaikki teologiaa lukeneet tai harrastaneet kansalaiset ovat yhdeltä osalta alan asiantuntijoita, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Lisäksi voidaan panna merkille, että koska alkuperäiset syytteet osoittautuivat heikoiksi ja Räsäsen tekstien lainaukset yleensä väärennöksiksi (ks. jäljempänä), syyttäjän keskeisimmät perusteet muuttuivat avoimen ideologisiksi. Yhtäältä syyttäjä yritti tarttua Raamatun ja kristinuskon syntikäsitykseen ja toisaalta hän käytti väitettä, jonka mukaan ihmisen ja hänen toimintansa välille ei voida tehdä eroa. Näistäkin alempana. Tämä tarkoittaa, että keskeisimmät hovioikeuteen vietävät perusteet käsittelevät luterilaisten kristittyjen oikeutta ilmaista julkisessa keskustelussa jotain Raamatun syntikäsityksestä ja pelastuksen ehdoista. Silloin periaatteellinen kysymys kuuluu: viekö luterilainen syntikäsitys ihmiseltä ihmisarvon? Käräjäoikeus hylkäsi kaikki tällaiset aihepiirit. Siksi valtakunnansyyttäjän toimisto on jo lähtökohtaisesti heikoilla. 

***

Oikeusjuttua seuraavien ihmisten ja erityisesti kristittyjen mielenkiinto kohdistuu siihen, millaisin perustein syyttäjä pyrkii nyt toisessa vaiheessa hovioikeudessa osoittamaan kiihotuksen kansanryhmää vastaan. Panokset ovat kovat. Moni muistaa, että syyttäjät rinnastivat valituskirjelmässään Räsäsen käsitystensä perusteella natseihin. Mutta tunteiden herättäminen ei riitä. Jo kärjäoikeudessa kävi ilmi, että tietyn yksilön loukkaantumisen kokemus ei tuomiota tuo. Sellaisesta käydään oikeutta asianomistajarikoksena. Ja kuten tunnettua, kukaan Setan, Pride-yhteisön (ent. Helsingin Seta) tai Tulkaa kaikki -liikkeen edustaja ei ole nostanut vastaavaa syytettä asianomistajarikoksena – siinä kun on vaarana joutua hävitessä maksamaan myös toisen suuret oikeuskulut. Kansankiihottamisen osoittaminen on aivan toista luokkaa ja näyttökynnys korkea.

Aiheen tarkastelussa tapauksen seuraajia auttaa tietysti kärjäoikeuden päätös. Se on tärkeä lähtökohta etenkin siksi, että tekstissä on tarkasti ja tasapuolisesti käyty läpi kaikki syyttäjän ja puolustuksen argumentit. Syyttäjätaho ei sanele pohdinnan suuntaa, vaan puolustuksen perustelut ovat mukana täydestä arvostaan.

Päätösasiakirjan alussa käräjäoikeuden tuomarit esittivät pitkät perustelut sille, minkälaisten pykälien varassa asia on käsitelty. Kiihottamisrikoksen tunnusmerkkeihin kuuluvat uhkaaminen, panettelu ja solvaaminen. Tämä halutaan erottaa tarkasti muusta loukkaavasta toiminnasta siksi, että “mikä tahansa pykälässä tarkoitettua ryhmää väheksyvä julkinen lausuma ei välttämättä ole kiihottamisrikoksena rangaistava”. Tekijän on ensinnäkin oltava tietoinen siitä, että hänen lauseensa on uhkaava tai panetteleva. Lisäksi tuomarit toteavat, että “rikoksen tekijän pyrkimyksenä on saada muut tuntemaan kansanryhmää kohtaan samanlaista halveksuntaa kuin hän itse tuntee”. Jos tällaiset merkit eivät täyty, lakia ei ole rikottu. Kiihottamista ei arvioida syrjintälakien avulla. Valtakunnansyyttäjä yhdessä valtionsyyttäjän kanssa on kuitenkin teksteissään suorasanaisesti yrittänyt häivyttää eron kiihottamislain ja syrjintälain väliltä, ja molemmat rinnastavat kiihottamisrikoksen kunnianloukkaukseen. Kyse ei ole tietämättömyydestä, vaan yrityksestä manipuloida oikeutta.

Tällaisista syistä syyttäjäpuoli keskittyi käräjäoikeuden istunnoissa vähitellen osoittamaan, että Päivi Räsäsen näkemys homoseksuaalisuuden harjoittamisesta olisi samalla homoseksuaalin ihmisen ihmisarvoa halventava. Muut syytökset alkoivat nimittäin horjua jo oikeuskäsittelyn aikana. Siksi syyttäjä keskitti panoksensa väitteeseen, että ihmistä ja hänen toimintaansa ei voi erottaa toisistaan. Ja tämän väitteen myötä syyttäjän alus karahti teologian kivikkoon. Mutta siitä alempana. Ja kuten tunnettua, syyttäjän syytteet kaatuivat tältäkin osalta.

***

Mihin syyttäjä voi siis vedota hovioikeudessa? Kiinnitän oikeudenkäynnin alla huomiota vain kolmeen seikkaan.

1. Pidän erikoisena sitä, että hovioikeus suostuu ylipäätään käsittelemään uudelleen niitä syytekohtia, jotka käräjäoikeus on jo todennut vääristelmiksi Räsäsen puheista. Vääristellyt lauseet eivät ajan myötä siirry Räsäsen suuhun. Kun luetaan valtakunnansyyttäjän toimiston tekemää valitusta, sen kielenkäyttö kuulostaa muutenkin erikoiselta. Teksti on paikoin ylimielistä ja syyttäjät käyttävät esimerkiksi termejä “tragikoominen”, “homofobia” ja “manipulointi”. Mikään näistä ei kuulosta juridiselta käsitteeltä.

Kansalaisen oikeustaju hyväksyy sen sijaan lakitekstin, joka toteaa, että hovioikeus ottaa käsittelyyn vain seikkoja, joiden näyttöarvo on sekä syyttäjän että valitusoikeutta pohtivan tahon mielestä jäänyt epäselväksi. “Syyttäjän tulee valituksessaan selvästi ja eritellysti yksilöidä ne oikeudelliset tai näytön arviointiin liittyvät syyt, joiden johdosta syyttäjä katsoo, että käräjäoikeuden tuomion lopputulos on virheellinen.” (VKS:2012:2, Syyttäjän muutoksenhaku hovioikeuteen). Tuo ei voine kattaa vääristelyä tai suoranaista valehtelua.

Käräjäoikeuden päätöksen mukaan syytteen monet väittämät olivat vääristelmiä: “Käräjäoikeus katsoo, ettei Räsäsen kirjoituksen siteeratuista kohdista voi tehdä sellaista johtopäätöstä, että Räsänen leimaisi homoseksuaalit lasten hyväksikäyttöön taipuvaisiksi. Räsänen ei myöskään ole kirjoituksessaan väittänyt, että homoseksuaalisuus seksuaalisena suuntautumisena olisi tuomittava ominaisuus tai identiteetti tai että kaikki homoseksuaalit ovat ja heitä tulee pitää muita ihmisiä alempiarvoisempina”.

Stillerin ohjelmasta kaivetut lauseet olivat nekin vääristeltyjä. “Räsänen ei ole ohjelmassa väittänyt, että homoseksuaalisuus olisi geneettinen rappeuma ja geeniperimä, joka aiheuttaa sairautta ja häiriötä.” Kun valtakunnansyyttäjä edelleen esitti Räsäsestä väitteen, että hänen mukaansa “homoseksuaalit eivät ole Jumalan luotuja kuten heteroseksuaalit”. Tuomarit totesivat tämänkin väitteen olevan vääristelty. “Myöskään tällaista väitettä ei radio-ohjelmasta ilmene. Käräjäoikeus katsoo, ettei Räsäsen uskonnollinen näkemys homoseksuaalisten tekojen synnillisyydestä tarkoita samaa kuin syytteen väite siitä, että homoseksuaalit eivät olisi Jumalan luotuja kuten heteroseksuaalit.”

Pidän suorastaan oikeusjärjestelmää halventavana yritystä siirtää samat vääristelyt hovioikeuden arvioitaviksi. Valheiden käsittely uudelleen tosiasiaväitteinä pitää oikeutta pilkkanaan ja antaa melko pelottavan mallin muille tämän tapaisille oikeudenkäynneille. Samalla kuitenkin uskon, että tuomarit näkevät tuo lävitse. Ajattelen, että lopputuloksen voi kuka tahansa arvata jo etukäteen. Pelkkä pyrkimys puolestaan paljastaa jotain olennaista syyttäjätahon toiminnasta. Siksi valtakunnansyyttäjän toimiston integriteetti joutuu kyseenalaiseksi: onko syyttäjän toiminta ollut tendenssimäistä. 

2. Ensimmäisen oikeudenkäynnin päätös osoitti edelleen, että käräjäoikeus ei ota kantaa Raamatun tulkintaan eikä lähde määrittelemään, mikä on syntiä. Vaikka syyttäjäpuoli käytti oikeuskäsittelyssä näiden piirteiden läpikäymiseen tuntikaupalla aikaa, syyttäjän strategia oli väärä. Esimerkiksi kuuluisan Twitter-viestin käsittelyssä tuomarit totesivat: “Tviitin asiayhteys osana kirkon keskustelua sekä julkaisuun liitetyt Raamatun jakeet tukevat Räsäsen väitettä siitä, että hän oli tarkoittanut julkaisussa käytettyjen sanojen ‘häpeä’ ja ‘synti’ merkityksen tulevan Raamatusta. Käräjäoikeuden tehtävänä ei ole tulkita Raamatun käsitteitä.”

Oikeuden päätöksessä onkin lukuisia kohtia, joissa tuomarit toteavat, että syyttäjän hakema uhkaava tai panetteleva asenne ei todellisuudessa tule esille. Monien syyttäjän väitteiden kohdalla tuomarit sanovat yksinkertaisesti, että kyse on asioista, joita oikeus ei käsittele. Raamatusta päätös siis totesi, että oikeuden “tehtävänä ei ole tulkita Raamatun käsitteitä”. Olen vakuuttunut siitä, että myöskään hovioikeus ei halua ottaa uutta roolia syntikysymyksen käsittelyssä.

3. Lopulta on tarkasteltava syyttäjän tärkeintä perustetta, kysymystä ihmisarvon loukkaamisesta. Käräjäoikeudessa valtionsyyttäjä ei ensinnäkään hyväksynyt ajatusta, jonka hän nuorekkaaseen tyyliin esitti englanniksi: “love the sinner, hate the sin”. Näin syyttäjä esitti uskonnollisia väitteitä siitä, ettei ihmisen ja hänen synnillisen tekonsa välille voisi tehdä eroa. Väite koski teologiaa – ja sellaisena oli luterilaisen käsityksen täysi vastakohta.

Raamatussa ihmisen persoonan ero hänen toiminnastaan on tärkeä. Tämän eron kiistäminen on täysin mahdotonta niin filosofisesti, juridisesti kuin teologisesti. Erottelu ei ole protestanttisten kirkkojen fundamentalismia, vaikka syyttäjä on sen sellaisena kuvannut. Sen sijaan näkemys on aivan perustava luterilaisen kirkon tulkinta. Ensinnäkin se liittyy synnin käsitteeseen ja tätä kautta armon ymmärtämiseen. Toiseksi periaate muistuttaa, että ihmisyys ei voi olla uhattuna ihmisen väärien tekojen takia.

Luterilaisen teologian mukaan synti tuli maailmaan Aadamin lankeemuksen myötä. Siksi se on kaikkein perustavin ihmiskäsityksen lähtökohta. “Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman.” (Room. 5:12). Käsitys synnin tuottamasta hengellisestä kuolemasta on kristinuskolle lähtökohtana luovuttamaton. 

Kristinuskon koko pelastuskäsitys perustuu tälle lähtökohdalle. “Rikkomusta ei kuitenkaan voi verrata armoon”, kirjoittaa Paavali. Ja jatkaa: “vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi.” Siksi evankeliumi puhuu sekä synnistä että armosta: “Tätä lahjaa ei voi edes verrata yhden ihmisen synnin seurauksiin, sillä yhden ihmisen teon seurauksena oli kadotustuomio, mutta Jumalan armosta kaikkien rikkomusten seuraukseksi tulikin vapauttava tuomio.” (Room. 5:15-16).

Käsitys siitä, että Jumala rakastaa syntistä, on Raamatun keskeisin pelastusopillinen näkemys. Kaikki ihmiset tekevät jotain syntiä, oli se ajatusten tasolla tai toisillekin näkyvissä teoissa. Ihmisen arvo on kuitenkin siinä, että hän on lankeemuksesta huolimatta Jumalan luoma ja Jumalan rakastama. Tällä perusteella Jumala haluaa johdattaa kaikki ihmiset kääntymykseen ja pelastukseen. Siksi voidaan sanoa, että syyttäjä yritti tärkeimmällä väittämällään kiistää kristillisen teologian syvimmän ytimen. Kyse ei ollut ainoastaan ideologiasta, vaan myös huonosta teologiasta.

Syyttäjän ratkaisu oli juridisesti epätoivoinen. Syytöksen vahvistaminen olisi edellyttänyt, että tuomarit ottavat kantaa sekä Raamattuun että luterilaiseen teologiaan – ja nousevat kristillistä pelastusoppia vastaan. Ongelmaa vahvistaa se, että käsittelyn myötä kävi ilmi syyttäjän perusteen tulevan kuuluisan australialaisen homoaktivistin Michael Kirbyn aatteellisista teksteistä. Ne eivät ole oikeuslähteitä, vaan näkemyksellisiä kirjoitelmia. Juuri Kirby väittää, että ihmisen persoonan ja teon välille ei voi tehdä eroa. Kristillisen teologian mukaan puolestaan ihmisen ihmisarvo on (luomisen perusteella) rikkomaton siitä huolimatta, että hän on (lankeemuksen takia) synnin vallassa ja tekee synnillisiä tekoja. Koko syytöskohta oli siten täysin perusteeton. Tämäkään tosiasia ei muutu siirryttäessä hovioikeuteen.

4. Yhteenvetona voidaan täten sanoa, että Räsäsen syyttäminen on muuttunut oikeudenkäynnin myötä. Valtakunnansyyttäjän tai häntä avustaneen valtionsyyttäjän tavoitteena ei näytä olleen pelkkien Räsäsen lausumien tai kirjoitusten juridinen arviointi. Kyse ei ole ollut pelkästään siitä, voidaanko jotain Räsäsen uskonnollista lausetta pitää “uhkaavana, panettelevana tai solvaavana”, kuten laki edellyttää. Sen sijaan syyttäjä on laajentanut syytteiden alaa ja muuttanut itse syytekohtia – kaiketi kuitenkin tavalla, jonka tuomarit ovat sallineet. Syyttäjät ovat toimineet kuin pakkotilanteessa: mitä tahansa saa yrittää, jotta vastaaja saataisiin tuomituksi. 

Olivatko Toiviainen ja Mantila siis pakkovoiton edessä? Maallikon silmin jatkuva uusien syytteiden keksiminen vaikuttaa ajojahdilta. Mielikuvalle ei voi mitään. Kysymys lienee siitä, missä määrin syyttäjä voi oikeudenkäynnissä syyttää vastaajaa muusta kuin alkuperäisissä syytteissä mainituista seikoista. Asia lienee oikeusoppineidenkin keskuudessa epävarma. Syyttäjän on periaatteessa esitettävä oikeudessa vain syytettä tukevaa näyttöä. Hänkään ei ole siten vapaa toimija.

Sitä ei kuitenkaan voi arvostella, että syyttäjän suoranaisena velvollisuutena on ajaa syytettä menestyksellisesti ja pyrkiä näyttämään sen toteen. Syyttäjän tehtävänä ei ole huolehtia syytetystä. Sen tekevät puolustusasianajajat. Samalla on kuitenkin muistettava, että oikeudenkäynnin yleisiin tekijöihin kuuluu “uskottavan näytön” esittäminen. Näytön tulee perustua faktoihin, ei mielipiteisiin. Kuten sanottu, lain rikkominen on osoitettava lainkohtien avulla. Periaatteessa on selvää, että tuomareitakin sitoo laillisuusperiaate. “Laillisuusperiaate sisältää ensinnäkin kirjoitetun lain vaatimuksen, jonka mukaan tuomari ei saa mennä lain ulkopuolelle (praeter legem -kielto).” (Määttä, 2018). Ja kuten tunnettua, laki ei määrittele syntiä.

Mitä tämä tarkoittaa Räsäsen oikeudenkäynnin kohdalla? Kuten yllä totesin, se tarkoittaa, että syyttäjä on nostanut syytteet samalla Raamatun ja kristinuskon syntikäsitystä vastaan. Tämä kuulostaisi uskomattomalta, ellei sitä voisi todentaa syyttäjien omien lauseiden avulla – ja tällä kertaa ei tarvitse turvautua heidän lauseidensa “tulkintaan”.

Syyttäjätaho on kirjoittanut teksteissään, että “homoseksuaalien leimaaminen syntisiksi” tai “homoseksuaalisuuden leimaaminen synniksi” on jo sellaisenaan “halventavaa” eli ihmisarvoa alentavaa. Tämä syytös on mitätön, koska kuten todettu, kristillinen teologia (ja Räsänen) puhuu homoseksin harjoittamisesta, ei ihmisistä itsestään. Olemme kaikki syntisiä, ja siinä joukossa ei voi tehdä eroja. Tuollaisen perusteen käyttäminen osoittaa kuitenkin syyttäjän ideologian. Syyttäjä katsoo, että tärkein peruste Räsäsen tuomitsemiseksi on hänen käsityksensä synnistä. 

Juuri siksi syyttäjä ajautui viimeiseen väitteeseensä. Australialaisen Kirbyn avulla hän perusteli, että ihmisen ja hänen tekojensa välille ei voi tehdä eroa. Jos nimität homoseksin harjoittamista synniksi, pidät sen harjoittajaa alempiarvoisena. Väitteen implikaatio on suunnaton. Jos pidät avionrikkojaa syntisenä, halveksit hänen ihmisarvoaan. Ketju on loputon. Jos pidät varkautta syntinä, halveksit varkaan ihmiarvoa. Ja mitä pitäisi ajatella valehtelijoista?

Syyttäjät purjehtivat samoilla vesillä kuin ne ruotsalaiset tahot, jotka vastaavan oikeudenkäynnin tiimoilla pyrkivät taannoin tekemään Raamatusta kielletyn kirjan Ruotsissa. Jälkikristillinen aika pyrkii kriminalisoimaan Raamatun moraalin ja Suomen valtakunnansyyttäjän toimisto on Raija Toiviaisen kaudella pyrkinyt Anu Mantilan toimien myötä samaan. Syyttäjien mukaan Raamattu leimaa homoseksuaalisuuden synniksi ja siksi syyttäjä väittää, että tätä kannattava Räsänen syyllistyy tänä päivänä ihmisarvon halveksimiseen. Juuri siksi kyseessä on syyttäjän mukaan kiihottamisrikos: Räsänen toimii Raamattua käyttäessään panettelun ja solvaamisen asialla. Ja niin toimivat kaikki ne papit, piispat ja teologit, jotka puhuvat Suomessa samasta asiasta. 

Niin käräjäoikeuden käsittelyn kuin oikeuden päätöksestä tehdyn valituksenkin perusteella voidaan sanoa, että tämä syytös on valtakunnansyyttäjän henkilökunnan keskeisin argumentti. Millään muulla tavalla Räsäsen tekstejä ei saataisi näyttämään siltä, että hän halveksisi homoseksuaalin ihmisen ihmisarvoa. Tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että syyttäjä on hovioikeudessa heikoilla. 

Valistunut arvaus edessä olevasta oikeudenkäynnistä

Ennustan, että mikään yllä mainituista ongelmakohdista ei muutu hovioikeudessa. Syyttäjällä ei ole uutta materiaalia eikä uutta tietoa Räsäsen asenteista. Sen sijaan syyttäjätahon käyttämät vääristelmät eivät muutu tosiksi, ideologiset lähteet eivät muutu oikeuslähteiksi, eikä hovioikeus taatusti ala määritellä kristinuskon puolesta sitä, mitä luterilainen kirkkokunta saa sanoa synniksi. Siksi jäljelle jää arkilogiikan perusteella vain yksi vaihtoehto. 

Räsänen vapautetaan ja juttu päättyy. Samalla päättyy hänen julkinen ajojahtinsa ja media etsii uuden uhrin. Niinpä Räsäsen tapauksesta tullee tavalla tai toisella merkittävä “ennakkotapaus” (siis jo ilman korkeinta oikeutta) sille, minkälaisissa aiheissa on mahdollista vedota yleiseen syyttäjään kiihottamisrikosten kohdalla. 

Vapauttavan tuomion kannattaminen ei tarkoita kapinointia itse lakia vastaan. Varmaankin useimmat Suomen kansalaiset ovat sitä mieltä, että kyseessä oleva laki on tarpeellinen ja että kiihottamisrikoksesta tulee määrätä rangaistus. Kristilliset käsitykset perheestä, seksuaalisuudesta ja avioliitosta eivät kuitenkaan merkitse kiihottamista ketään vastaan.

***

Olen nykyään taipuvainen ajattelemaan, että valtakunnansyyttäjä tuskin vie tapausta korkeimpaan oikeuteen, koska tapaus on aatteellinen ja uskonnollinen. Syyttäjän puheenvuorot ovat todellakin osoittaneet, että valtionsyyttäjän motivaatio on ollut ideologinen. Julkisuuteen asti tuodun vahvan kannan mukaan tavoitteena on ollut saada ennakkopäätös uskonnollisten ryhmien ja jopa kirkkokuntien näkemyksestä homoseksin harjoittamisesta. Käytännössä tämä tarkoittaa perinteisen kristillisen näkemyksen kriminalisointia. Kun syyttäjätaho nyt kohtaa ensimmäistä kertaa omia päämääriään vastustavan uhan, tavoitteet todennäköisesti muuttuvat. 

Siinä tapauksessa, että syyttäjä häviää sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa, hän tuskin ottaa häviön riskiä korkeimmassa oikeudessa. Syytekohtien materiaali ei tässä välissä enää vaihdu, ja siksi Räsänen hyvin odotetusti voittaisi myös korkeimmassa oikeudessa. Silloin oikeusjärjestelmän tuottama ennakkopäätös olisi edellisen valtakunnansyyttäjän, Pride-yhteisön, Setan ja Tulkaa kaikki -liikkeen näkemyksen vastainen. Sen jälkeen olisi perin vaikea nostaa Suomessa yhtään oikeusjuttua, ellei sen näyttö olisi samaa luokkaa kuin esimerkiksi maahanmuuttajia vastustavaan toimintaan kiihottavissa ennakkotapauksissa. Kukapa prosessin aloittaneista haluaisi sellaista ennakkopäätöstä?

Voin toki olla väärässä. Mikäli Räsänen jostain syystä häviää (koska oikeus saattaa vedota muihin kuin yllä mainittuihin juridisiin seikkoihin), hän on kertonut vievänsä asian eteenpäin. Myös syyttäjä saattaa hävitessään viedä jutun kaikesta huolimatta korkeimpaan oikeuteen. Etukäteen on mahdoton täysin tietää, mihin itse kukakin pyrkii. Osin tämä saattaa olla myös henkilökysymys. Ensimmäisen jutun aloittaneen Raija Toiviaisen eläköidyttyä uusi valtakunnansyyttäjä on Ari-Pekka Koivisto, joka ei ole Toiviaisen tapaan esitellyt julkisuudessa vähemmistöryhmiin liittyviä painopistealueita. Ideologisia tekstejä oikeuden istuntoon tuonut valtionsyyttäjä Anu Mantila saattaa toki jatkaa tehtävässä myös hovioikeudessa ja haluta viedä prosessiin loppuun asti. 

Jatkan siis valistunutta arvausta. Mitä tapahtuu, jos Räsänen voittaa lopulta korkeimmassa oikeudessa? Saamme ennakkopäätöksen, jonka jälkeen yksikään tällä hetkellä arvokonfliktin varjolla ideologista taistelua Suomessa käyvä taho ei rohkene aloittaa uusia oikeusjuttuja, tai syyttämiskynnys ei ylipäätään enää ylity. Myös valtakunnansyyttäjän mielenkiinto mahdottomien oikeusjuttujen aloittamiseen heikkenee. Siinä tapauksessa pitkä ja raskas oikeusprosessi tuottaa lopputuloksen, joka on aikamme identiteettipolitiikan ja arvoliberalismin vastainen. Toisin sanoen pitkä prosessi tuottaa juuri päinvastaisen tuloksen kuin se, mitä Räsäsen “ilmiantanut” henkilö on alun perin toivonut. 

Dosentti Timo Eskola