Michel (Paul-Michel) Foucault (1926–1984) oli ranskalainen filosofi ja aatehistorian professori Pariisissa. Hän kuului niin kutsuttujen jälkistrukturalistien eli kielen merkityksiä kaatavan filosofian suuntauksen keskeisiin nimiin. Ainakin yliopistolla kaikki tuntevat nykyään termit diskurssiteoria ja dekonstruktio. Foucault tunnetaan etenkin kahdesta aihepiiristä, mainituista diskursseista puhuvasta filosofiastaan ja seksuaalisuuden käsitteen muuttamisesta. Häntä pidetään aikamme vaikutusvaltaisimpana ja eniten siteerattuna tutkijana. Hänen kirjansa – joista kaikki pääteokset on suomennettu – ovat olleet oppikirjoina myös suomalaisissa yliopistoissa 1980-luvulta lähtien. Voitaneen sanoa, että suomalainen jälkikristillinen älymystö on Foucault’n kasvattama.
Ranskalainen jälkistrukturalismi itsekin syntyi vasemmistolaisen yliopistoväen piirissä. Sen johtohahmot eivät olleet nuorukaisia, vaan työikäisiä filosofeja. Joukon keskuksena oli Tel Quel -ryhmä, jonka äänitorvena oli samaa nimeä kantava lehti Pariisissa. 1960-luvun alussa lehteä johti Philippe Sollers. Sen kirjoittajakuntaan kuuluivat Foucault’n lisäksi muun muassa Jacques Derrida, Roland Barthes, Jacques Lacan, Julia Kristeva ja Gilles Deleuze.
Poliittisen ideologian vaikutus selittänee osaltaan myös sitä, että monet jälkistrukturalistien käyttämät esimerkit kielen toiminnasta liittyivät kysymykseen vallasta. Kirjoittajat toimivat aidosti ja vilpittömästi vallankumouksen hengessä. Kun seuraavassa polvessa esille nousivat uudet nimet, kuten Michel Bourdieu, Jonathan Culler, Judith Butler, Luce Irigaray tai Gianni Vattimo, heidän henkiset juurensa löytyivät Ranskasta. Kaikkia yhdistivät ne kysymyksenasettelut, jotka luotiin toisen maailmansodan jälkeen ranskalaisen strukturalismin ja jälkistrukturalismin piirissä.
Tässä artikkelissa keskitytään Foucault’n ideologisiin teoksiin Tiedon arkeologia ja Seksuaalisuuden historia. Aluksi tarkastellaan hänen ajattelunsa filosofisia lähtökohtia ja lopussa niitä arvioidaan kriittisesti tarjoamalla kolme syytä siihen, miksi filosofian kentällä hänen teoriansa on hylätty siitä huolimatta, että hänen käytännöllinen jälkivaikutuksensa on ollut niin huomattava.
Purkamisen perusteista
Taustaksi on muistutettava, että alussa kysymys oli kielestä. Se ei ole ihme, sillä Kantin jälkeen lähes kaikki uudet filosofiset suuntaukset käsittelivät kielifilosofiaa. Pariisin jälkistrukturalistit väittivät, että kaikki kielen yksiköt, siis sanat, ovat pelkkiä pareittain syntyneitä teknisiä mielikuvia todellisuudesta (binaarinen oppositio). Kielen arvot ovat teennäisiä ja väkivaltaisia: kylmä-kuuma, hyvä-paha. Esimerkiksi Derrida katsoi, että kieli vain nimeää ihmisten mielikuvia. Hänen mukaansa kieli ei vastaa todellisuutta.
Tässä on ensimmäinen jälkistrukturalismin vaikutusvaltaisista teeseistä. Kieli ei ole näiden ajattelijoiden mielestä vain huono väline todellisuudesta puhumiseen. Se ei edes tavoita todellisuutta. Foucault’n kolleegan Derridan tunnettu iskulause toteaa, että emme puhu asioista, vaan kielestä. Siksi varhaiset postmodernistit pohtivat kieltä järjestelmänä. Järjestelmästä he myös löytävät merkityksen ehdot.
Filosofisen postmodernismin mukaan filosofian tehtävänä on kiistää arvot, normit ja totuudet. Asiantuntija tekee tämän purkamalla noita binaarisia oppositioita eli kaikenlaisia musta–valkoinen tai oikea–väärä -asetelmia. Tätä Derrida kutsui dekonstruktioksi. Analyysin ja purkamisen kohteeksi joutuivat vuorotellen vallankäyttäjät, rahamiehet, aatteet ja uskonnot. Sodan jälkeisen Ranskan ihanteiden mukaisesti tavoitteena oli purkaa rikkaan oikestolaisen miehen suuri kertomus.
Lopulta arvojen dekonstruktio johti melko pian kristillisen moraalin purkamiseen. Siihen osallistuivat alusta lähtien feministit, kuten Kristeva, ja seksuaalisuuden uudelleenmäärittelijät, ennen kaikkea Foucault. Kirkon perinteisesti opettamia alistavia näkemyksiä tulee vastustaa. Vaikka Foucault haluaa jossain määrin irtautua näin tarkasta kielen määrittelystä, itse päämäärät säilyvät hänen ajattelussaan.
Diskurssiteoria ja kielen “muodostelmat”
Foucault eroaa muista postmodernisteista siinä, että hän haluaa kulkea eteenpäin vanhan strukturalismin asetelmista (Tiedon arkeologia, 257). Hän ei ole kiinnostunut pelkästä kielijärjestelmästä, vaan pohtii merkityksen muodostumista laajemmalla lausumien tasolla. Foucault ei tarkastele pelkkien sanojen merkitystä:
“Sanat puuttuvat aloittamastani analyysista yhtä tarkoituksellisesti kuin itse asiat; siinä ei kuvailla sanastoa eikä myöskään turvauduta kokemuksen elävään täyteyteen. Ei palata diskurssin alapuolelle – sinne, missä vielä mitään ei ole sanottu ja missä harmaa valo hädin tuskin sallii asioiden päästä näkyviin.” (s. 68).
Kaikki on vain puhetta ja puhetapoja. Foucault määrittelee diskursseja ja diskursiivisia muodostelmia. Tässä tehtävässään hän tosin osoittautuu Derridan tavoin logosentrisyyden eli pysyvän merkityksen kriitikoksi. Foucault haluaa nimittäin poistaa filosofiasta kaiken oikeuttavat kuvitelmat jatkuvuudesta, ykseydestä ja perinteestä. Ihmisten tietty, vakiintunut tapa puhua kohteista, vaikkapa hulluuden muodoista sairaalassa, on Foucault’n mielestä teennäistä. Todellisuudessa eri puhetavoissa on aina ollut kyse vain hajanaisista lausumista, joiden nimissä on artikuloitu diskursseja.
Ihmisten tavoissa puhua kohteista ei ole Foucault’n mukaan mitään ontologisesti yhtenäistä tai pysyvää. Sen sijaan hän puhuu diskursiivisista muodostelmista, joita voidaan nimittää sääntökimpuiksi. Säännöt koskevat sitä, miten eri asioista tulisi tietyssä sosiaalisessa ryhmässä puhua. Tiettynä ajankohtana ne mahdollistavat kohteiden ilmaantumisen ihmisten väliseen keskusteluun, mutta tämä tapahtuu rajaamalla kohteita syrjivällä ja todellisuutta tukahduttavalla tavalla. Diskursiiviseen muodostelmaan liittyy Foucault’n mukaan diskursiivinen käytäntö. Puhetapoja tai kielipelejä ohjaa joukko sääntöjä, joiden mukaan määritellään yhteiskuntakelpoisen puheen rajat. Diskussista tulee pienen ryhmän kielipeli.
“Diskursiivinen käytäntö on kokonaisuus nimettömiä, historiallisia, aina ajassa ja tilassa määräytyneitä sääntöjä, jotka ovat määritelleet lausumisfunktion toimintaehdot annetulla aikakaudella ja annetulla yhteiskunnallisella, taloudellisella, maantieteellisellä tai kielellisellä kentällä.” (155).
Diskursiiviset muodostelmat ovat Foucault’lle monumentteja, jotka ovat yhteisössä muotoutuneet oman sisäisen dynamiikkansa perusteella. Tästä hän johti tiedon arkeologian käsitteen. “Arkeologia puhuu katkoksista, siirroksista, aukoista, kokonaan uusista positiviteetin muodoista ja yhtäkkisistä uusjaoista paljon mieluummin kuin aatehistoria”
Arkeologian tarkoituksena on paljastaa diskursiivisten muodostelmien syntyhistoria ja samalla esittää kritiikkiä sen perusteisiin. Lausumat ovatkin Foucault’lle varsin itsenäisiä. Ne eivät ole diskurssissa pelkkiä puhujan lauseita, vaan retorisia tekijöitä, joihin kuulija sijoittaa itsensä. Merkitykseen liittyy siten sosiaalinen aspekti. Lausuma määrittelee sitä, “minkä aseman kuka tahansa yksilö voi omaksua ja mikä asema kenen tahansa yksilön pitää omaksua ollakseen lausuman subjekti”. Näin avautuu Foucault’n käsitys diskurssin kontekstisidonnaisuudesta. Lausumat pakottavat ihmisen omaksumaan tietyn sosiaalisen aseman tai roolin.
Koska pysyvää merkitystä ei pohjimmiltaan ole, Foucault ajattelee, on vain joukko konstruktioita. Näkemykset ja opit ovat kielipelejä, joilla ei ole pätevää sisältöä. Käsitys sukupuolisuudesta ja avioliitosta on kielellinen ja sosiaalinen konstruktio. Lopulta jopa käsitys sukupuolesta on konstruktio. Yhteiskunnassa on hänen mukaansa aina kyse vallankäytöstä. Heteronormatiivinen valkoinen rikas väestö pitää marginaalissa olevia alistettuina. Siksi postmodernismista tulee projekti, jossa pyritään vähemmistöjen diskurssien oikeuttamiseen. Ja koska kyse on vähemmistöstä, tuloksena on vähitellen ideologian diktatuuri: kaikkien on hyväksyttävä kaikki diskurssit.
Lisäksi Foucault’n tiedon arkeologia on syvästi moraalinen ohjelma. Koska “lausumassa” on kyse suhteista, Foucault puhuu syrjivistä diskursseista. Analyysin tavoitteena on päästä irti pakottavista rooleista ja jättää yhteisössä tilaa moniäänisyydelle. Ohjelman moraalinen tavoite tosin kärsii teorian perustana olevasta relativismista. Sama seikka, joka mahdollistaa diskursiivisten muodostelmien purkamisen, tekee turhaksi niiden keskinäisen arvottamisen ja priorisoinnin.
Foucault’n näkemys on lähempänä hermeneuttista teoriaa kuin Derridan grammatologia. Tästä syystä sitä ei olisi välttämättä edes liitettävä siihen autonomiseen merkityskäsitykseen, joka alun perin ohjaa Foucault’n omaa ajattelua. Kaiketi juuri tästä syystä diskurssien tarkastelu on saavuttanut suurta suosiota monilla humanistisilla aloilla.
Taistelu vallasta
Postmodernit relativistiset teoriat ovat vähitellen muuntuneet ideologiseksi kritiikiksi. Kun Foucault, Lyotard, Kristeva ja Derrida alkoivat puhua kielipeleistä, diskursseista, ja niiden välisistä valtakamppailuista, he palasivat politiikkaan. Heille historia on yleensä vallan (tai vallan vääristymisen) historiaa, voittajan historiaa. Siksi heidän analyysinsä kuvaa sitä vaikkapa miesten patriarkalistisena historiana tai heteronormatiivisena historiana. Tämä selittää sen, miksi nykyään monet haluavat kirjoittaa historian uudestaan vähemmistöjen näkökulmasta. Näkökulma on siten siirtynyt historiasta vain kielen ja tekstin sisälle. Tällä on myös teoreettinen perusteensa jälkistrukturalisteille. Monet nimittäin ajattelevat, että tekstien ulkopuolella ei ole todennettavaa historiaa ensinkään.
Jokainen ajattelija Foucault’sta Butleriin näyttää taistelevan väkivaltaisia rakenteita eli hierarkioita vastaan. Kieltä ajatellen ei ole ensinkään selvää, miksi yhteiskunnan rakenteet olisivat pakotettuja tai väkivaltaisia. Väite perustuu suuntauksen poliittiseen agendaan. Postmodernismi taistelee lännen suuria kertomuksia vastaan. Viholliskuva on tarkasti rakennettu. Vastassa on valkoihoinen, rikas, heteroseksuaalinen mies, patriarkka parhaasta päästä. Pariisissa sanalla sanoen: siirtomaavallan rippeistä kiinni pitävä kenraali ja presidentti Charles De Gaulle valtapiireineen. Näitä vastaan nousivat Pariisin “vasemman rannan” yliopistomaailman liberaalit uusmarksilaiset.
On edelleen hyvin ymmärrettävää, että filosofiryhmän mielenkiinto kohdistui maolaisuuteen. Poliittinen vasemmisto oli elänyt läpi jännitteet Francon kauden Espanjassa ja kohdannut Neuvostoliiton valtapyrkimykset Unkarin kansannousun aikana. Tsekkoslovakian miehitys vuonna 1968 symboloi monille mitä ilmeisimmin enemmänkin kylmän sodan todellisuutta kuin kypsän kommunismin voittokulkua. Postmodernismin kehittäjät olivat rautaesiripun toisella puolella.
Postmodernismin eettinen paradoksi saavuttaa kuitenkin nämä ajattelijat väistämättä. Paradoksilla tarkoitetaan sitä jännitettä, joka jää mainitun kieliteorian ja omien päämäärien välille. Jos kaikki arvot tehdään suhteellisiksi, myös omat arvot osoittautuvat pelkiksi asteiksi binäärisessä järjestelmässä. Sen jälkeen kukaan ei voi edustaa enää mitään eikä vaatia toisilta mitään. Jos teoria otettaisiin todesta, Foucault’n edustamilla arvoilla ei ole hänen omassa filosofiassaan mitään perustetta.
Poliittinen painotus avaakin lopulta sitä, miksi kielen kyvyttömyys unohdettiin nopeasti. Koska kyse on taistelusta, oma kanta täytyy voida absolutisoida. Kun vallasta taistellaan, perusteiden tulee olla pysyviä. Tähän päätyy myös Foucault, jonka käsitykset uudesta seksuaalisuudesta ovat niin ehdottomia, että hänen mukaansa koko maailman tulee hänen jälkeensä määritellä kaikki näkemykset uudestaan.
Postmodernismi ja kristillisen kertomuksen kaataminen
Sekä teologian että nykyisen arvokonfliktin kannalta on tärkeä kiinnittää huomiota siihen, että ranskalainen filosofia oli avoimesti kristillisen käsityksen vastainen. Kun Derrida kritisoi käsitystä kielen pysyvästä merkityksestä, hän väitti, että “merkin aikakausi on teologinen”. Koko pysyvän merkityksen ajatus on hänelle uskonnollinen käsitys. Se on mahdollinen vain maailmassa, jolla on Luoja, pysyvyyden tae. Nyt, kun Jumala on kuollut, myös merkitys kuolee.
Postmodernissa ajattelussa ja Foucault’lla käsitys linkittyy ajatukseen suurten kertomusten kuolemasta. Foucault’lainen lähtökohta tekee mainitusta moralismista postmodernia sanan yleisessä merkityksessä. Hän asettaa kyseenalaiseksi länsimaisen kulttuurin kristillisen suuren kertomuksen eli selitysparadigman ja elämäntulkinnan. Näin tekevät myös hänen seuraajansa. Iskusanat “heteronormatiivinen” ja “patriarkalistinen” kohdistuvat syytöksinä kristillisen etiikan mukaista perhekäsitystä ja rooliajattelua vastaan. Toisinaan kritiikissä on suorastaan nietzscheläinen sävy, ja suureen esikuvaan myös viitataan kirjoituksissa.
Nietzschen astuessa esiin viittaus Jumalan kuolemaan on suora. Tuossa asetelmassa kristillistä moraalikäsitystä pidetään lähtökohtaisesti alistavana ja rajoittavana. Moni saattaa käyttää Nietzschen kuvausta orjamoraalista. Mika Ojakangas toteaakin, että Foucault sai käsityksensä ihmisen tilanteesta itse asiassa jo Nietzscheltä. Merkityksen katoaminen asettaa ihmisen itseymmärryksen väistämättä kyseenalaiseksi.
Ojakangas jatkaa: “Foucault’n mukaan Nietzschen kokemus kielestä teki mahdolliseksi ymmärtää, että Jumala ja ihminen kuuluvat yhteen, että Jumalan kuolema tarkoittaa välttämättä ihmisen katoamista ja että lupaus yli-ihmisestä merkitsee ennen kaikkea ihmisen kuoleman läheisyyttä, kurottautumista kohti tilaa, jossa on jälleen lupa ajatella.” Merkityksellinen maailma on filosofille periaatteessa välttämätön lähtökohta ajattelemiselle. Jumalan kuolema ja merkityksen katoaminen vievät siten myös akatemian kriisiin, josta sen ei ole helppo toipua. Foucault kirjoitti: “Meidän aikanamme ei ole enää mahdollista ajatella kuin ihmisen katoamisen synnyttämässä kuilussa” (Esipuheessa Michel Foucault’n artikkelikokoelmaan Foucault/Nietzsche).
Kristinusko ja teologia ovat siten aikamme filosofisen keskustelun polttopisteessä. Niin Foucault itse kuin hänen lukemattomat seuraajansa tavoittelevat nimenomaan kristillisen ihmiskäsityksen ja elämäntulkinnan purkamista länsimaisesta yhteiskunnasta. Tämä selittää osaltaan, miksi meneillään oleva arvokonflikti kulminoituu niin usein kristillisen etiikan näkemyksiin tai yhteiskunnassa merkittävän aseman saaneiden kristittyjen vaikuttajien kohtalossa.
Miten käsitys seksuualisuudesta muuttui
Foucault’n tuotanto oli laaja ja hän käsitteli kirjoissaan kielen ja vallan yhteyttä niin seksuaalisuutta koskeviin asenteihin kuin jopa mielisairautta koskeviin asenteihin. Foucaultin mainitun tematiikan mukaan tietynlainen kielenkäyttö on samalla vallankäyttöä joitain ihmisryhmiä vastaan. Valtaapitävästä kulttuurista poikkeavat ryhmät ajettiin menneinä vuosisatoina margiinaaliin ja heidän asemansa pidetiiin alhaalla käyttäen hyväksi luokittelevaa kieltä. Siksi tämän kaiken on muuttuttava.
Keskeiseksi taistelukirjaksi nousi Foucault’n melko teoreettinen Seksuaalisuuden historia. Kyse ei kuitenkaan ollut tavallisesta historiankirjoituksesta. Tekijän tavoitteena oli avata seksuaalisuuden historia hänen olettamansa vääristyneen vallankäytön näkökulmasta. Näin Foucault tuotti teesit, jotka jäivät tämän jälkeen elämään jälkikristilliseen maailmaan.
Analyysin mukaan miesten yhteiskunta lepäsi kristillisen perhemallin ja isän, perheen patriarkan, varassa. Vasta kun postmodernismi alkoi vastustaa laajoja todellisuudentulkintoja ja elämänkatsomuksia, se kykeni tarttumaan seksuaalisuuden määrittelemistä ohjaamiin suuriin kertomuksiin. Foucault halusi nostaa homoseksuaalisuuden kertomuksen muiden seksuaalisuuden ymmärtämisen tapojen rinnalle – ja niiden ohi. Perinteistä perhemallia ja etenkin naisen ja miehen luomiseen perustuvaa seksuaalisuutta alettiin syyttää heteronormatiiviseksi. Miesten moderni yhteiskunta vaati perinteistä seksuaalisuuden mallia ohjeelliseksi ja syrji muita käsityksiä.
Stålström kuvaa väitöskirjassaan Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu (1997) Foucault’n jäsentämää muutosta homoseksuaalisuuden määrittelyssä. Foucault esittää, että 1800-luvulla kehitettiin teorioita seksuaalisuudesta ihmisen essentialistisena, sisäänrakentuneena ominaisuutena. Silloin seksuaalisuus kohdistui toiseen sukupuoleen. Myöhemmin tällaista käsitystä alettiin kritisoida “essentialismina”. Stålströmin mukaan “essentialismi määritteli ihmisen seksuaalisen olemuksen eli ‘essentian’ biologisesti ankkuroituna perimään, viettiin tai vaistoon, joka pyrki ilmaisemaan itseään heteroseksuaalisuutena, nimenomaan suvunjatkamisen tarkoituksessa”.
Vastakkainasettelu tulee luonnollisesti Foucault’lta, jonka seksuaalisuuden historiaa käsittelevä teos pyrki osoittamaan, miten “modernin seksuaalisuuden idea” voidaan konstruoida sosiaalihistoriallisessa kontekstissa, kuten Stålström toteaa, ja jatkaa: “Foucault’n mukaan ei ole olemassa essentiaalista inhimillistä ominaisuutta tai sisäistä viettiä, seksuaalisuutta, joka voidaan tukahduttaa toisena aikakautena ja vapauttaa toisena. On olemassa inhimillisen tietoisuuden, käyttäytymisen ja fyysisen kokemuksen potentiaali, jonka ‘herättävät’ määrittelemisen, sääntelyn, organisoinnin ja kategorisoinnin sosiaaliset voimat”.
Käsitys seksuaalisuudesta linkittyy tässä vaiheessa diskurssiteoriaan: “Foucault’n mukaan seksuaalidiskurssi jatkuvasti muuttuu ja modifioituu ja seksuaalidiskurssin ja seksuaalisen kokemuksen muodot muuttuvat sen vaikutuksesta” (Stålström). Näkemystä on kutsuttu konstruktionistiseksi, koska se esittelee näkemyksen seksuaalisuudesta ihmisen itsensä eli subjektin rakennelmana.
Juuri Foucault’n teosten johdosta nykyinen gender-ideologia kyseenalaistaa biologisen käsityksen sukupuolisuudesta ja pyrkii korvaamaan sen koetun sukupuolen käsitteellä. Ajatusten laaja leviäminen ei olisi kuitenkaan ollut mahdollista ilman innokkaita seuraajia. Foucault’n ideologia popularisoitiin Yhdysvalloissa, ja hänen merkittävimmäksi kannattajakseen nousi juutalaistaustainen lesbofeministi Judith Butler.
Foucault’n jälkivaikutuksista: koulukunnan synty
Filosofisen koulukunnan synnyssä ratkaisevassa asemassa ei useinkaan ole nimekäs esikuva eli filosofi itse, vaan hänen ajatustensa vastaanotto, reseptio, eli tässä tapauksessa Foucault-luenta.
Vasta innokkaiden seuraajien ansiosta professori Michel Foucault’sta tulee käsite FOUCAULT. Juuri kukaan ei lue kokonaan filosofien pitkiä ja melko vaikeatajuisia kirjoja. Heidän nimissään kulkevasta aatteesta tulee supistettu ja virtaviivaistettu ideologinen torso, joka on helppo myydä seuraavalle sukupolvelle. Tuolla kavennetulla kuvalla on usein vain vähän tekemistä alkuperäisen ajattelijan käsitysten kanssa. Amerikkalaisella dekonstruktionismilla ei ole teoreettisesti juuri mitään tekemistä Derrian kanssa, eikä protestanismia pitkään turmellut eksistenssiteologia sisällä oikeastaan mitään siitä, mitä Heidegger piti filosofiassa tärkeänä. Myös Foucault’n filosofiasta tehdään Yhdysvalloissa käytännöllinen versio, joka esittää hänen aatteensa johdonmukaisempana kuin se alun perin on.
Kuuluisin Foucault’n ajatusten tulkki Yhdysvalloissa on edellä mainittu Judith Butler. Hän lienee myös vaikutuvaltaisin niistä kirjoittajista, jotka käyttävät hyväkseen Foucault’n kirjoituksia. Foucault on hänen mukaansa todennut, että “ruumis ei ole missään olennaisessa mielessä sukupuolinen, ennen kuin se määritellään diskurssissa, jossa se varustetaan luonnollisen tai olemuksellisen seksin ajatuksella”. Niinpä seksuaalisuus ei Foucault’n mukaan ole koskaan ollut mikään myönteinen, ihmisten välisiä parhaimpia ja syvimpiä tuntoja koskeva seikka.
Ruumiillisuudesta ja seksuaalisuudesta tulee tässä tulkinnassa nopeasti yhteiskuntapoliitiikan taistelukenttä. Butlerin mukaan seksuaalisuus on ahdistava asia. “Seksuaalisuus on historiallisesti erityinen vallan, diskurssin, ruumiiden ja tunnevaikutusten järjestys.” Se tuottaa kulttuurissa vain keinotekoisen käsitteen, joka naamioi valtasuhteita (Hankala sukupuoli, 168). Perinteisiä näkemyksiä rakastumisesta, perheestä ja uskollisuudesta on turha yrittää enää sovittaa Foucault’n näkemyksiin. Raamatullisen sukupuolisuuden käsityksen tilalle on tullut ahdistus.
Kun Butler määrittelee tarkemmin seksuaalisuuden ja vallan suhdetta, hän käyttää termiä “heteroseksuaalinen hegemonia”. Lähtökohtana on Foucault’n käsitys, että valta tuottaa subjektit. Kuten Stålström kuvaa näkemystä väitökirjassaan, näiden ajattelijoiden mukaan “juridiset valtajärjestelmät tuottavat ne subjektit, joita ne myöhemmin tulevat representoimaan (kuvaamaan, esittämään)”. Väite kuuluu, että juridinen valta sääntelee poliittista elämää vain negatiivisin termein, rajoittamalla ja kieltämällä.
Butlerin hieman erikoista terminologiaa lainaten voidaan todeta, että näin “subjektit”, joita rakenteet sääntelevät, ovat alistussuhteessa ja juuri “alistaminen” määrittelee henkilön ja hänen seksuaalisuutensa. Stålström toteaakin: “Siinä missä Foucault tarkastelee ‘homoseksuaalin’ käsitteen diskursiivista syntymistä, Butler lähtee ‘universaalin patriarkaatin’ käsitettä laajentamalla tutkimaan feminististä genealogiaa selvittääkseen biologisen sukupuolen (sex) ja sosiaalisen sukupuolen (gender) käsitteiden syntyä”. Foucault’n patsas seisoo korkealla jalustalla Yhdysvaltojen arvoliberaalin vasemmiston puutarhassa. Tosin suomalaisen homoliikkeen ideologin Stålströmin ansiosta sama perinne on vakiintunut myös tänne.
Aatteesta tulee myös käytännöllinen, kuten myös sen nimissä käydystä taistelusta. Miesten yhteiskunta lepää tuon analyysin mukaan kristillisen perhemallin ja isän, perheen patriarkan, varassa. Koska Foucault’n perinne vastustaa laajoja todellisuudentulkintoja ja elämänkatsomuksia, se purkaa seksuaalisuutta koskevat suuret kertomukset ja alkaa puolustaa homoseksuaalien erityisoikeuksia yhteiskunnan ja kulttuurin kaikilla osa-alueilla. Tutkimuksen kentässä metodioppaat saavat lukunsa gay-and-lesbian-tutkimuksesta. Kirjaimia puolustettavien vähemmistöjen listalle alkaa tulla lisää, kuten LGBTQ. Pyrkiessään kumoamaan oletettujen hierarkioiden vallan postmodernit ideologit haluavat osoittaa niiden mielivaltaisen, sosiaalisen tai poliittisen luonteen.
Esimerkiksi queer-teoria kritisoi kaikkia rakenteita, jotka pohjautuvat binäärisille vastakohtaisuuksille, kuten maskuliinisuus/feminiinisyys, heteroseksuaalisuus/homoseksuaalisuus. Tämä muutos gender-liikkeen lähihistoriassa alkaa tosin samalla paljastaa Foucault’n jälkeisen ideologian sisäisen hajanaisuuden. Queer-liike kritisoi samalla myös vakiintuneen homoliikkeen kapea-alaista toimintaa ja vaatii Foucault’n hengessä kaikkien konstruktioiden tunnustamista.
Koulukunnan merkkejä Suomessa
Kun Björn Vikström kirjoitti seksuaalisuuden historiasta ja homoseksuaalisuuden asemasta kirkossa kirjassaan Monta rakkautta, hän vetosi Michel Foucaultiin. Tämän teoria “seksuaalisuuden konstruktivistisesta luonteesta”, johon Vikström viittaa, pitää seksuaalisuutta asiana, jonka ihmiset rakentavat kulttuurin keskellä kuin jonkin ideologisen näkemyksen. Asenne on sama kuin Butlerilla. Tämä ei ollut Vikströmille ainoa homoseksuaalisuuden hyväksynnän peruste, mutta se toimii hyvin esimerkkinä.
Voidaan panna merkille, että kun Vikström kuvaa yhteiskunnan muuttuneita käsityksiä seksuaalisuudesta, hän on täysin kritiikitön näiden muutosten perusteluiden suhteen. Hän ei kiinnitä huomiota siihen, että Foucault monien muiden mukana pyrki nimenomaan murtamaan perinteisen kristillisen käsityksen seksuaalisuudesta ja perheestä. Se oli suuri kertomus, joka piti kaataa. Ihmisten – erityisesti seksuaalisten marginaaliryhmien – uusi vapaus löytyy vain silloin, kun yhteiskunnassa luovutaan Raamattuun perustuvista näkemyksistä. Erikoista on, että Vikström tarjoaa kirjassaan tätä ideologiaa uudistuksen lähteeksi luterilaiselle kirkolle.
Hereillä olevat teologit ovat vastustaneet tällaisia postmoderneja ohjelmia jo vuosikymmenten ajan. Huomiota kannattaisi kiinnittää myös siihen, että Foucault ja postmodernismi (tarkalleen ottaen jälkistrukturalismi) on filosofien keskuudessa hylätty aikoja sitten. Filosofien puolella on jo hylätty radikaalifenomenologinen käsitys siitä, että kieli ei tavoita todellisuutta ja kaikki totuus on suhteellista. Näkemys kävi mahdottomaksi, koska jokainen ymmärsi itse edustavansa varsin varmaa totuutta todellisuudesta. Omaa näkemystä ei haluta suhteellistaa.
Ilmeisesti Vikström haluaa puolustaa Foucault’n ohjelmaa aikamme yhteiskunnassa. Hänen kirjansa rakenne palvelee nimittäin juuri sitä ohjelmaa, josta Foucault kirjoitti. Perinteiset kristilliset käsitykset homoseksuaalisuudesta on hylättävä ja tilalle on otettava marginaaliryhmiä kuunteleva käsitys. Kyse on lopulta vallasta, kuten Foucault sanoi, sanojen vallasta yhteiskunnassa (ks. s. 97). Kirkossa ei ainostaan kuunnella ja ymmärretä eri seksuaaliryhmien ääntä, vaan heidän näkemyksensä pyritään lainsäädännön avulla myös vakiinnuttamaan ja saada ne näin ohjaamaan myös toisella tavalla ajattelevien näkemyksiä. Siksi samaa sukupuolta olevien avioliitto haluttaisiin kirkossakin voimaan. Onko siis niin, että Vikström haluaa kaataa kristinuskon kertomuksen ja vastustaa aktiivisesti kristillistä käsitystä avioliitosta – Foucault’hon vetoamalla?
Ihmisyyden katoaminen
Mikä on se “ihmisen katoamisen synnyttämä kuilu”, jonka Foucault’n filosofia synnyttää? Luettuamme niin filosofia itseään kuin Butleria, tulos lienee yksiselitteinen. Subjekti katoaa, koska sillä ei enää ajatella olevan pysyvää olemusta, substanssia. Ihminen on häilyvä rakennelma, jonka kuvitellaan muuttuvan ja uusiutuvan tavan takaa. Siksi kyseisellä ideologialla ei ole todellista käsitystä ihmisyydestä, joka voisi muuttua, eikä identiteetistä, joka voisi saada uusia muotoja. Päädymme siis uudelleen Mika Ojakankaan analyysiin: “Jumalan kuolema tarkoittaa välttämättä ihmisen katoamista”.
Tämä johtopäätös on myös tullut lihaksi myöhemmässä postmodernissa ajattelussa. Foucault’n jalanjäljissä seurannut uskonnonfilosofi Charles Winquist leikki Derridan läsnäolon ja poissaolon termeillä. Jos sana eli kielellinen merkki ei tavoita todellisuutta, mielemme käsittelee pelkkiä ilmiöitä tai niin sanottuja mielikuvia. Sanat ovat vain järjestelmän antamia välineitä – leimoja – niille. Tällä perusteella Winquist väittää, että todellisuus kohdataan kielessä vain tosielämän täydellisen poissaolon kautta. Tästä seuraa perin pessimistinen ja suorastaan epätoivoinen näkemys niin tieteellisestä tiedosta kuin uskonnosta. Puhe Jumalasta voi Winquistin mukaan olla ainoastaan “pimeyden tietoteoriaa” (epistemology of darkness).
Näin Winquist johtui kysymykseen ihmisestä subjektina. Artikkelissaan “The Subversion and Transcendence of the Subject” hän arvioi ihmisen minuutta ja itseyttä uuden teorian avulla. Winquistin psykologis-teologisessa teoriassa ihminen ja näkyvä kielen todellisuus erotetaan toisistaan. Ihmisen käyttämä merkitys liittyy kieleen, mutta subjekti eli ihminen itse jää tavoittamattomaksi. Minän persoonallisuus on vain siitä irrallaan olevien merkitysten funktio. Ihmistä ei tavoiteta, vaan niitä merkityksiä, joita ihminen antaa itselleen. Siksi johdonmukaisuuden nimissä myös ihmistä on kohdeltava kieliteorian esittämän relativismin avulla.
Kehä sulkeutuu. Foucault’n nietzscheläinen projekti täyttyy. Jumala on kuollut ja ihmisyys katoaa. Kukaan ei todellisuudessa edes tunne itseään. Tiedämme vain kokemuksen kokemuksesta, emme asioita tai ihmisiä itseään. Minuus tai subjekti on jotain kielen toiselle puolelle jäävää, josta emme tiedä lopulta mitään. Ja koska se on poissa, emme voi koskaan saavuttaa sitä. Jos Butler olisi ymmärtänyt tämän kritiikin, hän ei olisi kaiketi koskaan kirjoittanut teoksiaan.
On mielenkiintoista panna merkille, että kaksi nyt jo edesmennyttä katolista konservatiivista filosofia, Thomas Molnar ja Augusto Del Noce ovat 1900-luvun puolella todenneet, että Foucault’n teoria johtaa lopulta nihilismiin. Perusteet ovat hyvin samanlaiset kuin yllä. Foucault argumentoi, että inhimillinen luonto (human nature) on sosiaalinen ja kulttuurinen konstruktio. Siksi sitä tulee pitää sosiaalisten ja kulttuuristen olosuhteiden tuotoksena. Tällainen ajattelu ei johda Molnarin mukaan ainoastaan nietzscheläiseen väitteeseen Jumalan kuolemasta, vaan se merkitsee “ihmisen kuolemaa”. Ihminen itsenäisena persoonana katoaa, vaikka marksilainen ajatus ihmisen jatkuvasta “tulemisesta” ja rakentumisesta olettikin toisin. Todellisuudessa “tuleminen” vie tilan “olemukselta”. Foucault’n näkemyksistä vain pieni askel Butlerin julistamaan sukupuolisuuden ja sukupuolen rakentamiseen – ja vakaviin teoreettisiin ongelmiin.
Jos Ojakangasta on uskominen, voidaan esittää vakava kysymys: saako aikamme ihminen itseään takaisin ilman Jumalaa?
Miksi Foucault ei usko omaa teoriaansa
Foucault’n käytännön toiminta – kuten hänen seuraajiensa aktiot hänen jälkeensä – osoittaa, että hän ei noudata omia sääntöjään. Foucault ei usko, että kielen merkitykset katoavat. Hän ei pidä käytännössä totena, että diskurssit olisivat pelkkiä puhetapoja, joiden avulla käydään yhteiskunnallista valtataistelua. Kuten aatehistorian ja merkitysteorian tutkijat ovat jo kymmeniä vuosia sitten todenneet, Foucault ei ajattele, että kieli ei tavoittaisi todellisuutta (menemättä keskusteluun viittaan kirjaani Kielen vallankumous, 2008).
Sen sijaan Foucault on ystäviensä tapaan vasemmistolaista vallankumousta ajava ideologi. Bourdieun tapaan hän uskoo – marksilaisen yhteiskuntaopin perussääntöjen mukaisesti – että kielen ylärakenne ohjaa sosiaalisen toiminnan alarakennetta. Kun kieltä muutetaan, ihmisten todellinen sosiaalinen elämä muuttuu. Kielellä on siten erityisen korostunut asema ja tehtävä Foucault’n teoriassa. Hän on itse pyrkinyt muuttamaan etenkin seksuaalisuutta koskevaa kielenkäyttöä ja diskursseja. Tällainen toiminta on luottanut käsitykseen, että vähitellen yhteiskuntien käytännön toiminta muuttuu hänen ajatustensa mukaisiksi. Osittain hän on tietenkin arvoliberaaleissa länsimaissa myös tässä onnistunut.
Kun Molnar edellä kritisoi Foucault’a siitä, että tämän filosofiassa sosialistinen “tulemisen” ihanne vie tilan “olemukselta”, hänen ajatuksensa jää hieman puutteelliseksi. Foucault ei ole nimittäin koskaan lopullisesti hyväksynyt fenomenologista väitettä, että ihmisen konstruktiivinen tuleminen tarkoittaisi sitä, että ihmisen luonto tai persoona olisi pelkkä sosiaalinen, kielen tuottama konstruktio. Sen sijaan hän on taistellut erilaisen ideologian ja erilaisen ihmisyyden puolesta.
Nämä näköalat korostavat sitä, että Foucault kolleegoinen on pyrkinyt määrätietoisesti nimenomaan porvarillisen kristillisen suuren kertomuksen romuttamiseen. Tässä taistelussa mikään ei ole suhteellista. Kyse on silkasta valtataistelusta länsimaisessa yhteiskunnassa. Foucault’n tapauksessa taistelu käytiin ennen kaikkea hänen omasta identiteetistään julkisuuteen tulleena homoseksualistina. Hänen identiteettinsä rinnastui kaikkeen seksuaalisuuden määrittelyyn. Väite valtarakenteiden luomista ja pakottamista seksuaalisista identiteeteistä, siis heteroseksuaalisuudesta ja tämän mukaisesti “heteronormatiivisuudesta”, on siten pelkkä propagandistinen väline Foucault’n taistelussa. Sen ei ole tarkoituskaan olla totta – kunhan se toimii.
Voitaneen sanoa, että Butlerin jälkeen Yhdysvalloissa tämä perinne saa jatkoa. Jälkistrukturalistisen tai postmodernin merkitysteorian – tai diskurssiteorian, jos niin halutaan – ei tarvitse olla totta. Riittää, että se on käytännöllinen. Silloin sitä voidaan käyttää apuna siinä aktiivisessa arvoliberalismin käymässä taistelussa, jossa perinteiset kristinuskosta nousevat käsitykset ihmisyydestä ja seksuaalisuudesta halutaan poistaa julkisesta tilasta.
Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja Foucault’n jälkimaine
Foucault’n maine sai kohtalokkaan kolauksen maaliskuussa 2021 brittiläisen The Sunday Times -lehden julkaistua hänestä jutun, jossa filosofi kuvataan pedofiilinä. Foucault’n homoseksuaalisuus oli toki hänen tunnusmerkkinsä, mutta jo aiemmin on pantu merkille, että hän kannatti aikuisten ja lasten välistä “suostumuksellista” seksiä. Tästä todistavat monet kohua herättäneet haastattelut ja lehtiartikkelit. Vuonna 1977 Foucault yhdessä filosofi Jean-Paul Sartren ja Jacques Derridan kanssa allekirjoittivat parlamentille lähetetyn vetoomuksen, jossa esitettiin kaikkien lasten ja aikuisten välisten seksisuhteiden laillistamista, kunhan tilanteet voidaan tulkita suostumuksen saaneiksi.
Suomalaisten korviin asetelma saattaa vaikuttaa erikoiselta. Täytyy kuitenkin muistaa, että asenneilmapiiri on muutamassa kymmenessä vuodessa auennut nimenomaan Foucault’n ajamaan suuntaan. Tällä hetkellä seksin suojaikäraja on Ranskassa 15 vuotta – mutta se ei ole ehdoton. Syyttäjien täytyy jokaisessa tapauksessa osoittaa, että seksuaalinen teko alle 15-vuotiaan kanssa on tapahtunut ilman suostumusta ja täyttää näin ollen raiskauksen tunnusmerkit. Muussa tapauksessa kysymys on vain seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Kohu Foucault’n henkilöhistorian ympärillä johtuu tällä hetkellä siitä, että todistajien mukaan hän on Tunisiassa asuessaan käyttänyt hyväkseen nuoria poikia. Hän näyttää siten eläneen niin kuin opettaa. Ehkä vasta näiden huomioiden jälkeen kriitikot ovat panneet merkille, että Foucault’n Seksuaalisuuden historian toisessa ja kolmannessa osassa pederastia ja mahdollisuus “rakastaa poikia” saavat myönteisen roolin. Kun diskurssiteorian luoja purkaa tabuja, hän tekee sen kunnioittamatta mitään perinteisiä rajoja.
Tässä Foucault epäilemättä ajoi karille. Kysymykset homoseksuaalisuudesta ovat saaneet länsimaissa hiljaisen hyväksymisen epäilemättä siksi, että aihe koskee aikuisten ihmisten välisiä henkilökohtaisia toimia. Pedofilia on kuitenkin aiheena aivan toisenlainen. Käytännöllisesti katsoen jokainen isä ja äiti kauhistuu ajatusta, että vieras aikuinen mies saisi ilman rangaistusta käyttää hyväkseen heidän alaikäistä lastaan. Lasten ehdoton suojeleminen ohittaa kaikki gender-ideologian foucault’laiset uudet ihanteet. Sitä kuvastaa brittilehden kohu ja näkemys on ilmeinen Suomessakin.
Siksi Foucault joutuu sosiaalista oikeudenmukaisuutta hakevan aikakautemme hampaisiin siitä huolimatta, että monet keskustelijat ovat luopuneet kristillisistä arvoista. Perhe ja vanhemmuus ovat kaikesta huolimatta niin vahvoja tekijöitä, että ideologinen kuvitelma seksin ongelmattomuudesta iästä riippumatta ei saa hyväksyntää. Vaikuttaakin siltä, että Foucault on tuomittu jäämään historian erikoisuudeksi juuri sen seksuaalisuuden piirteen takia, jonka perusteella hänestä tuli kuuluisa.
Foucault’n filosofian kolme heikkoa kohtaa
Lyhytkin katsaus Foucault’n tuotantoon osoittaa, että nykyisen arvoliberalismin ja identiteettipolitiikan keskeinen terminologia ja käsitteistö on saatu häneltä. Foucault on todellinen woke-aikakauden ikoni, jonka nimiin monet vannovat. Tuosta juuresta tulevat termit diskurssi, heteronormatiivisuus, sosiaalinen konstruktio, seksuaalisen identiteetin tuottaminen, syrjintä ja alistaminen. Hänen vaikutusvaltansa on ollut suunnaton. Ajatellen tämän hetken sosiaalisessa mediassa leviävää gender-ideologiaa, Foucault’ta voidaan pitää kokonaisen sukupolven esikuvana. Hänen maineensa filosofina ei ole kuitenkaan kestänyt aikaa. Foucault’n käsitykset kielestä ja diskurssien relativismista sekä vallan merkityksestä subjektien konstruoimisessa on suurelta osalta hylätty kaikkialla muualla, paitsi leimallisesti postmoderneissa piireissä. Nämä puolestaan sijoittuvat harvoin filosofian laitoksille missään maassa.
Nostan seuraavassa esille kolme olennaisinta kohtaa, joissa Foucault’n ajattelu on todettu heikoksi.
1. Ensinnäkin Foucault’n alkuperäinen teoria on 2000-luvun yliopistofilosofian piirissä menettänyt suurelta osalta uskottavuutensa. Se johtuu diskurssiteorian äärimmäisestä relativismista. Asiaan on kiinnitetty huomiota jo edellä. Jos pitäisi paikkansa, että kaikki subjektin määritelmät sukupuolisuutta ja sukupuolta myöten olisivat vain sosiaalisen konstruktion ohjaamia, mitään totuuden määritelmää ei voisi enää tehdä. Yksikään väite ei olisi tämän jälkeen sen parempi kuin toinen.
Ongelma on sama kuin Derridan kohdalla. Mikäli kieli yleensä ei tavoita todellisuutta, sitä ei tavoita myöskään Foucault’n kieli. Toisin sanoen kaikki, mitä hän sanoo seksuaalisuuden historiasta ja eri ilmenemismuodoista, olisi vain joukko mielipiteitä. Kukaan ei voisi paljastaa normatiivisuutta eikä kukaan voisi osoittaa alistamista. Diskurssiteoriassa jokainen toiminto pelkistyy joukoksi neutraaleja valintoja. Tällainen teoria ei ole missään suhteessa siihen paatokseen, jolla Foucault seuraajineen on lähtenyt purkamaan läntisestä yhteiskunnasta heteronormatiivisuutta.
Ensimmäinen kohta osoittaa siten, että Foucault’n teoria on melko tavallinen poliittinen ideologia. Se on valinnut joukon luovuttamattomia arvoja ja toimii niiden mukaisesti. Poliittisen luonteensa takia se on myös taistelevaa. Toisella tavalla ajatteleville ei jää edes heikon konstruktion asemaa, vaan vastustajat on saatava pois kentältä. Harva filosofi suosii nykyään näin kärkevää kannanottoa.
2. Toinen ongelma liittyy Foucault’n väitteeseen, että valtajärjestelmät “tuottavat” kulttuurin erilaiset subjektit. Kuten analyysissä nähtiin, niin hän kuin hänen seuraajansa ovat täysin vakuuttuneita siitä, että yhteiskunnan väkivaltaiset rakenteet tuottavat paitsi “subjektin”, myös niin sukupuolisen suuntautumisen kuin sukupuolenkin.
Teoria on useimpien nykyfilosofien mielestä lähinnä poliittinen reduktio. Ihminen ei ole monienkaan ajattelijoiden mielestä tahdoton ja persoonaton objekti, jonka valtajärjestelmät muokkaisivat. Pelkkä ajatuskin on deterministinen ja selitysvoimaltaan heikko.
Lisäksi tätä kohtaa vaivaa sama jännite kuin ensimmäistä. Foucault itse ei katsonut olevansa kulttuurin rakenteiden tuote. Sen sijaan hän rakensi kuvan vapaasta ja itsenäisestä toimijasta, joka hakee tiensä minkä tahansa kulttuurin keskellä. Postmodernismi näyttäkin tuottavan tietynlaisen sankarikultin, jonka mukaan itsenäiset vahvat ihmiset muuttavat yhteiskuntaa. Marksilaisuuden idea ei ole tästä kaukana. Foucault on ikätoveri Che Guevaran akateeminen versio.
3. Kolmas ongelma on yhtä fataali kuin kaksi muuta. Kuten analyysissä todettiin, postmoderni ideologia hävittää identiteetin. Tämä romahdus johtuu nimenomaan Foucault’n teoriasta. Hänen filosofiassaan subjekti katoaa, koska sillä ei ole pysyvää olemusta, substanssia. Se on häilyvä rakennelma, jonka muuttuu ja uusiutuu. “Jumalan kuolema tarkoittaa välttämättä ihmisen katoamista.”
Kun minuus etääntyy kielestä, omasta persoonallisuudesta ei voi lopulta edes puhua – sille ei ole sanoja. Tämä ei tarkoita varsinaisesti sitä, että persoonallisuus katoaisi kokonaan sillä tavoin, että sitä ei voitaisi kokea. Mutta se tarkoittaa dramaattisella tavalla sitä, että postmodernin ajattelun mukaan emme voi koskaan puhua kenenkään persoonallisuudesta. Postmoderni aate on siten yhdeltä osaltaan persoonattomuuden aate. Siinä ihmisen minuus katoaa maailmassa risteilevien merkitysten joukkoon. Yksilö jää satunnaiseksi ilmiöksi, jonka todellisuutta kieli ei enää tavoita. Lopputuloksena on nihilismin äärimmäinen muoto.
Viimeinen kohta on tuhoisa aikamme sisäistä kokemusta korostavalle ideologialle. Foucault’n teoria ei voi muodostaa minkäänlaista teoreettista perustaa identiteettipolitiikalle. Identiteetti hajoaa vaihtuviksi konstruktioiksi. Tuotetun subjektin pitäisi tietenkin olla määrätietoinen itsenäisen toiminnan tulos. Arvojen romahduksen jälkeen mitään pysyvää lopputulosta ei kuitenkaan voi enää olla. Toimivaa subjektia ei enää ole. Francis Fukuyama on oikeassa todetessaan, että sirpaloituvassa maailmassamme eri identiteetit alkavat kamppailla keskenään vallasta. Gender-ideologia kiistää perinteisen feminismin tavoitteet ja queer-teorian kannattajat taistelevat yhdenmukaistavan homoliikkeen agendaa vastaan. Ehkä tämä viimeisin vaihe, marginaaliryhmien sota toisiaan vastaan, onkin Foucault’n filosofian varsinainen lopputulos: nihilistisen someyhteisön tuskaisa minuuden etsintä.
Dosentti Timo Eskola
Foucault’n suomennettu kirjallisuus
– Klinikan synty. (Naissance de la clinique: Une archéologie du regard médical, 1963.) Suomentanut Simo Määttä. Tampere: Niin & näin, 2013.
– Sanat ja asiat: Ihmistieteiden arkeologia. (Les mots et les choses: Une archéologie des sciences humaines, 1966.) Suomentanut Mika Määttänen. Helsinki: Gaudeamus, 2010.
– Tiedon arkeologia. (L’archéologie du savoir, 1969.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino, 2005.
– Tarkkailla ja rangaista. (Surveiller et punir, 1975.) Suomentanut Eevi Nivanka. Helsingissä: Otava, 1980 (4. painos 2005).
– Turvallisuus, alue, väestö. (Sécurité, territoire, population, luentosarja 1977–1978.) Suomentanut Antti Paakkari. Helsinki: Tutkijaliitto, 2010.
– Seksuaalisuuden historia. Tiedontahto. Nautintojen käyttö. Huoli itsestä. (Histoire de la sexualité, 1976–1984.) Suomentanut Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus, 1998.
Dosentin kammiosta 