Postmodernismi tänään 3: Postmodernismi moraaliohjelmana

Postmodernismia ohjaa kolme keskeistä seikkaa, joihin näissä esseissä on kiinnitetty huomiota. Se on pohjimmiltaan fenomenologiaa. Sitä määrittää äärimäinen nominalismi. Ja se julistaa suurten kertomusten kuolemaa. Ensinnäkin postmoderneiksi kutsutaan siis niitä jälkistrukturalismin suuntauksia, jotka ovat fenomenologisia. Derrida löysi Husserlilta ajatuksen siitä, että filosofia voi keskittyä pelkkään ilmiön tarkasteluun. Hän radikalisoi ajatuksen ja teki siitä epistemologisen johtopäätöksen. Kieli ei tavoita mitään ilmiön takaa. Ihminen vain antaa kielellisen merkin kokemalleen ilmiölle. Siksi aiheemme ja arvomme ovat kielellisiä konstruktioita.

Filosofisesti tämä suuntaus kuuluu lisäksi nominalismiin. Näkemysten teoriapohja on sellainen, että kielen ei uskota tavoittavan ihmisen ulkopuolista todellisuutta lainkaan. Kielellisen totuuden sijasta puhutaan kielipeleistä ja diskursseista. Merkitysten ajatellaan olevan enemmän tai vähemmän subjektiivisia konstruktioita. Ihmisen oletetaan rakentavan itse oman käsityksensä ihmisyydestä, persoonasta, sukupuolisuudesta ja omasta roolistaan yhteisössä – ja samalla tietenkin näitä koskevat arvot. Miten siis perustella etiikkaa ja arvoja, jos totuusarvo puuttuu? (Postmodernin etiikan peruskysymyksistä ja ongelmista suosittelen Smithin artikkelia ”Value without truth-value”, kokoelmassa Life After Postmodernism, 1-21. Alla oleva esitys perustuu pitkälti artikkeliini kokoelmassa Muuttuvan maailman etiikka.)

Kolmas muutos koskee suhdetta aikaisempiin maailmanselityksiin. Postmodernismia ohjaa eurooppalaisen uusvasemmiston kapina ”modernia” vastaan. Ohjelma haluaa kumota omistavan luokan patriarkaalisen todellisuuden manipuloinnin eli ihmisten ja yhteisöjen alistamisen valtaapitävän tuotantokoneiston koloniaalisen väkivallan alle. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä taloudesta. Kuten Lyotard asian totesi, kyse on enemmänkin tiedon määritelmistä. Hänen kuuluisa teesinsä julistaa: ”puhuminen on taistelua”. Suuret kertomukset pitää kaataa.

Postmodernismi tunnetaankin nimenomaan moralistisena aatteena. Eettinen piirre lienee perua kahdesta vahvasta tekijästä, Ranskan 1960-luvun opiskelijavallankumouksesta ja postmodernismin keskeisten kirjoittajien aihevalinnoista. Ranskan vasemmistolaiset filosofit ja jälkistrukturalistien avoimesti maolainen Tel Quel -ryhmä vastustivat lähes tulkoon kaikkea sitä, mitä moderni oli saanut aikaan tehokkaalla imperialismin ja teollistamisen yhdistämisellä. Euroopassa kaikki näytti olevan rikkaan valkoihoisen miehen vallan alla. Asetelmaa tuki kristillinen perhekäsitys, jonka varassa yhteiskunnan sosiaalinen elämä ja jatkuvuus lepäsivät. Historioitsijoiden mielestä on melko ymmärrettävää, että toisen maailmansodan jälkeisen sukupolven kapina nousi niin sanottujen patriarkkojen valtaa vastaan. Postmoderni haki tukea vähemmistöille ja sorretuille yrittäen pelastaa maailmaa niiltä kauheuksilta, joihin modernin kulttuuri oli ajanut sen suuressa maailmanpalossa.

Postmodernismin lyhyt agenda

Mihin postmoderni tulkinta sitten kohdistuu? Vaikka postmodernismi on hieman epämääräinen ajatusmalli – sehän ei ole koskaan ollut yksi liike tai koulukunta – sen tulkinnat ovat kanavoituneet lähes poikkeuksetta kolmelle alueelle. Postmoderni tulkinta koskee feminismiä, homoseksuaalisuutta, ja postkolonialismia. Nämä aiheet löytyvät monista alan teoksista ja humanististen tutkimusten metodioppaista. Syy teemojen valikoitumiseen on melko selvä. Koska tavoitteena oli puolustaa alistettuja ja vähemmistöjä suuren “valkoihoisen” ja heteroseksuaalisen valtaenemmistön vallankäytöltä, postmodernismin sisällysluetteloon valikoitui tämän vanhan kertomuksen vastakohta.

Tulkinta puolestaan on alusta lähtien ollut perinteisen kristillisen näkemyksen purkamista (dekonstruktiota). Sen oikeutti teoria, joka oli jo kieleen vedoten kriminalisoinut kaikki oppositiot (paitsi omansa). Postmoderni feminismi syyttää Raamattua miesvaltaisesta patriarkalismista. Sen mukaan Raamatun kertomukset edellyttävät aina miehisen ylivallan. Uusi tulkinta ei oikeastaan ole siten minkään raamatunkohdan tulkintaa. Sen sijaan purkamisessa noustaan patriarkalismia vastaan ja haetaan kristinuskon sisällä naisnäkökulmalle aivan uusia ulottuvuuksia. Kuvaava esimerkki tästä on Jumalan kutsuminen äidiksi Isä meidän -rukouksessa.

Kristillinen perhekäsitys kuului sekin postmodernismin vihollisiin. Se edusti perinteisen länsimaisen yhteiskunnan tukipilareita. Uudelleentulkinnassa sekä perhekäsitys, että seksuaalikäsitys käännettiin ympäri. Homoliike nostettiin marginaalista ja homoliittoa alettiin ajaa eri kirkkoihin tavallisena avioliittona. Tätä muutosta on säestänyt laajemman queer-teorian mukaiset pyrkimykset, joilla on haluttu korvata perinteiset kristilliset käsitykset seksuaalisuuden toteuttamisesta. Tulkinta on ollut homoliikkeen ohjelmassa jo kauan, mutta muutokset tapahtuvat hitaasti. Avioliittokäsitystä on muutettu vain muutamassa länsimaisessa kirkossa, ja niistäkin pääosa on vanhoja liberalisoituneita protestanttisia kirkkoja (kuten ELCA Yhdysvalloissa).

Postmodernismin kolmannen pääaiheen mukaan “valkoisen miehen taakka” on ollut rikkaan, patriarkaalisen lännen harteilla liian kauan. Se on riistänyt kolmatta maailmaa, lisännyt eriarvoisuutta ja tuottanut hävitystä. Nyt siirtomaavallan ajan vääryydet tulee korjata. Pyrkimykset sinänsä ovat olleet hyviä, mutta niiden soveltaminen kristinuskon uudelleentulkintaan on ollut erikoista. Postkolonialismi purkaa kyllä siirtomaavallan aikaisia virheitä, mutta kristillisessä muodossaan se purkaa myös kristillisen lähetystyön. Kristinuskoa pidetään “lännen” uskontona, jolla ei enää katsota olevan mitään annettavaa kolmannen maailman yhteiskunnille. Niinpä postmoderni missiologia etsii enää yhteyttä kolmannen maailman alkuperäisiin uskontoihin ja pyrkii niiden kanssa purkamaan alistavia suhteita kaukomaiden yhteiskunnista.

Aiemmin olen jo kiinnittänyt huomiota siihen, että suuri moraaliohjelma ei oikein sovi teoriaan, jonka mukaan kaikki arvot ovat väkivaltaisia konstruktioita ja jäsentyneet kaksijakoisesti binaarisen opposition mukaan. Mitä teorialle oikein on tapahtunut?

Sosiologinen strukturalismi

Etiikkaa koskevien perusteiden sisältämä jännite kävi pian ilmeiseksi. Vasemmistolaiseen aatteeseen on nimittäin aina kuulunut vahva sosiologinen lähtökohta. Tähän liittyy ajatus kielen rakenteiden ja sosiaalisen todellisuuden välisestä yhteydestä (näin esim. Alasuutari, Kulttuurintutkimus, 37). Vaikka Derridan teoria ensin katkaisi kaiken yhteyden kielen ja todellisuuden väliltä (nominalismi), hänen aatteensa yhdisti kielen pian voimakkaasti sosiaaliseen todellisuuteen (vahva realismi).

Tällaista näkemystä kutsutaan sosiologiseksi strukturalismiksi. Sen tietoteoria on marksilainen. Sen mukaan ylärakenne ohjaa alarakennetta eli kieli ohjaa sosiaalista todellisuutta (näin postmoderneista sosiologeista esimerkiksi Bourdieu). Kun muutat kieltä, muutat yhteisön todellisuutta. Tällaisen ihanteen avulla postmodernismi halusi osallista toisen maailmansodan jälkeiseen kulttuurivallankumoukseen. Tosiasiassa siis sosiologinen strukturalismi määräsi useimpien kirjoittajien näkemysten muodostumista. Tiedon vallankumous halusi vaikuttaa ihmisryhmien välisiin suhteisiin. Vaikuttamisen taustalla olevat arvot olivat vankkoja.

Jälkikäteen tarkasteltaessa näyttää siltä, että myös moraalikeskustelun aiheet valikoituivat aikakauden suurten periaatteiden mukaisesti. Patriarkkojen valta tuli asettaa kyseenalaiseksi. Se tapahtui helposti kiistämällä patriarkalismi, miesten väkivaltainen halu pitää yhteiskuntaa hallussaan naisten kustannuksella. Isän valtaa vastaan lienee kohdistunut myös perhekäsityksen muuttaminen. Homoseksuaalisuuden vapaa hyväksyminen parisuhteen muotona nousi pian asialistalle. Tämän lisäksi postkolonialismi pyrki jo varhain muuttamaan rikkaan lännen ja köyhän etelän välisiä suhteita, vaikka ideologien mukaan uudessa vallankumouksessa ei ollut enää suoranaisesti kyse rahasta tai taloudesta. Saattaa kuulostaa oudolta, että juuri nämä kolme tekijää nousivat postmodernismin agendalle, mutta selitys on historiallinen. Käytäntö osoittaa lisäksi yhä nykyään, että juuri nämä aiheet ohjaavat länsimaisen yhteiskunnan eettistä keskustelua.

Eräässä mielessä valistuksen suurta projektia jatkettiin vielä tässäkin. Koska perinteiset kertomukset asetettiin kyseenalaisiksi, kirkot ja kristinusko joutuivat uudessa vastakkainasettelussa yleensä altavastaajiksi. Kirkon katsottiin tukeneen vanhaa valtaa. Kristinuskoa pidettiin osana ongelmaa, osana väärää vanhaa kertomusta. Samalla pidetiin ilmeisenä, että kirkkojen eettiset näkemykset olivat estäneet monien nyt esille nousevien ryhmien vapaata toimintaa. Uuden moralismin ajateltiin olevan mahdollista ainoastaan sen jälkeen, kun perinteinen kristillinen moraali asetetaan kyseenalaiseksi.

Koska uusikin moraali perustui varsin ehdottomiin arvoihin, tutkijat huomasivat pian, että suuntaus ei ollut olennaisesti nominalistinen. Sen sijaan se oli omaksunut realismin vahvoja kategorioita. Niinpä koko suuntausta onkin myöhemmin kutsuttu jälkimoderniksi (late modern). Se ei ole modernin täysi vastakohta, vaan sen omintakeinen jatke. Nämä huomiot johdattelevat katsomaan tarkemmin sitä, minkälaisia moraliteetteja 1960-luvulta lähtien on muotoiltu.

Moraali ja eettinen luenta

Postmodernia aikaa voidaankin nykyään nimittää hieman uudella tavalla eettisen luennan aikakaudeksi. Yllä esitetty määritelmä saa nyt uusia piirteitä. Etiikan agenda kirjoitettiin Ranskassa, mutta sieltä se pian omaksuttiin muualle länsimaihin. Ajattelua ohjasi kaksi melko käytännöllistä sovellutusta Jacques Derrian ajattelusta. Hän kiisti kielen yleispätevyyden. Hän kutsui näkemystä transsendentaalisen merkityn kritiikiksi. Se tarkoittaa sitä, että sanoilla ei hänen mukaansa ole pysyvää kohdetta eikä metafyysistä perustetta. Tästä seurasi myöhemmin kaksi ohjelmaa: diskurssiteoria ja dekonstruktio. Diskursseilla tarkoitettiin sitä, että ihmiset puhuvat kohteista (siis myös moraalista tai ihmiskäsityksestä) pelkkien puhetapojen mukaan.

Derrida uskoi merkitysten olevan kielessä – ei todellisuudessa, jota kieli ei tavoita. Dekonstruktio puolestaan tarkoitti totunnaisten merkitysten purkamista. Derrida oli vakuuttunut siitä, että kielen merkitykset purkautuvat jo pelkän kielijärjestelmän puitteissa. Sanat eivät hänen mukaansa merkitse viime kädessä mitään. Ne vain viittaavat toisiin sanoihin. Myöhemmin postmodernien kirjoittajien esittämä ideologinen kritiikki on usein melko yksioikoista ja käsittelee lähes mitä tahansa arvoa tai aatetta kielipelinä. Merkityksiä myös purettiin dekonstruktion avulla paljon käytännöllisemmin, kuin Derrida itse oli alun perin esittänyt (vrt. kirjani Kielen vallankumous).

Derrida ei kuitenkaan ollut vielä kovinkaan kiinnostunut etiikasta. Keskeisin postmodernin ajattelun vaikuttaja on Michel Foucault. Hänen diskursiivisten muodostelmien kritiikkinsä ja kirjoituksensa seksuaalisuudesta pyrkivät aktiivisesti muuttamaan käsitysiä seksuaalisesta suuntautumisesta, sukupuolirooleista ja perheestä (kirjat Tiedon arkeologia; Seksuaalisuuden historia). Foucault’n mukaan esimerkiksi seksuaalinen suuntautuneisuus on pelkkä kielen konstruktio. Siihen liittyviä käsityksiä ohjaa hänen mukaansa joukko totunnaisuuksia. Ne pitää kuitenkin postmodernismin ohjelman mukaisesti kieltää ja purkaa. Mitään luomiseen tai luonnon todellisuuteen perustuvia seksualisuuden pysyviä muotoja ei hänen mukaansa ole olemassa. Foucault’n jälkeen kysymys homoseksuaalisuudesta onkin pysyvästi asettunut humanististen tieteiden aiheistoon ja monella alalla sen ympärille on hahmoteltu oma metodologia.

Toisen aallon feminismin toi puolestaan humanististen tieteiden kentälle Julia Kristeva. Tässä vaiheessa feminismin asialistalla eivät enää olleet perinteiset tasa-arvokysymykset, vaan suoranainen patriarkalismin kritiikki. Lyotardin hengessä yhteiskuntaa tulkittiin taistelukenttänä, jossa miesten ylivalta tulee murtaa ja miesten edustama väkivaltainen hallinta syrjäyttää. Myöhemmin Butlerin Hankala sukupuoli tarjoaa tämän lukutavan historiasta yksinkertaiset esimerkit. Teologiaan patriarkalismin kritiikki nousi ennen kaikkea Elisabeth Schüssler Fiorenzan kirjojen ansiosta (“The historical-theological insight that the New Testament is not only a source of revelatory truth but also a resource for patriarchal subordination and domination demands a new paradigm for biblical hermeneutics and theology.” Fiorenza, In Memory of Her, 30).

Modernin aikakautta kritisoivassa keskustelusssa kolmas ja Lyotardin teosten perusteella hyvin ymmärrettävä moraliteetti koskee imperialismin perintöä ja kolmannen maailman asemaa. Post-kieleen vakiintui termi postkolonialismi. Siirtomaavallan ylimielinen suuri kertomus piti myös purkaa. Valkoisen miehen taakkaa kantanut riistokulttuuri sai nyt vastapoolikseen kolonialismin perinnettä vastustaneen nuorten kirjoittajien joukon. Yhdysvalloissa suuntauksen avainhenkilöiksi muodostuivat muun muassa palestiinalaistaustalta noussut Edward Said ja kauko-itää käsitellyt Gayatri Chakravorty Spivak.

Eettinen luenta sopi siten hyvin humanististen tieteiden uuteen, kielelliseen lähestymistapaan. Kovan tieteen, vanhan historismin ja faktaväitteiden tilalle tuli kertomusten luenta. Samalla metodiikka piti kuitenkin sisällään myös inversion ja dekonstruktion. Arvot ja merkitykset voitiin asettaa kyseenalaisiksi ja kääntää ympäri. Teologeista saattaa tietysti tuntua jossain määrin yllättävältä, että postmodernin agendan aiheet kykenevät ohjaamaan kokonaisia tutkimusmetodeja. Toisaalta lopputulos on varsin ilmeinen. Metanarratiivit kaadettiin aikanaan siksi, että pienet kertomukset pääsisivät esiin. Vallankumous koski tiedon määritelmiä. 1960-luvun tematiikka ohjasi lisäksi aiheiden valintaa, ja näin modernin kritiikki kiteytyi länsimaisen heteronormatiivisen patriarkalismin vastustukseksi.

Kulttuurisesti melko kapea tausta selittää myös sen, miksi postmodernismin eettiseltä agendalta puuttuu monia myöhemmin  ajankohtaisiksi tulleita aiheita. 1960-1970 lukujen jälkeen on noussut esiin monenlaista kritiikkiä teollistuvan maailman ja teknologisen eskatologian näkyjä vastaan. Ympäristöliike on herättänyt ekologisen tietoisuuden vastustaen nimenomaan teollistumisen suurta kertomusta. Globalisaation vastainen liike puolestaan vastustaa markkinataloutta usein hieman samoin perustein. Viime aikojen oikeistolainen vastareaktio puolestaan vastustaa edellisen lisäksi myös vasemmistolaista arvoliberalismia. Modernin kulutusyhteiskunnan ja sen toiveisiin perustuvan talousjärjestelmän katsotaan olevan vähitellen tuohoamassa maailmaa. Näitä teemoja ei kuitenkaan vielä löydy metodioppaista.

Postmoderni etiikka ja arvokonflikti

Eettisen luennan aikakauden keskustelua ohjaa selkeä pyrkimys moraalinormien uudistamiseen, mutta minkälaisesta etiikasta tässä on kyse? Foucault’n ja Kristevan synnyttämässä postmodernissa keskustelussa moraalinormeja käsittelevät aiheet eivät ole etiikan teemoina aivan tavanomaisia. Keskustelut homoseksuaalien yhteiskunnallisista oikeuksista tai patriarkalismin kritiikistä nousevat vastakkainasetteluista. Kyse ei varsinaisesti ole ihmisen käyttäytymistä koskevasta konfliktista samalla tavalla, kuin yksinkertaisissa henkilön tai omaisuuden loukkaamattomuutta koskevissa pohdinnoissa. Etiikan perinteiset käsittelytavat eivät aina sovellu nykyiseen keskusteluun. Sen sijaan uusissa arvioissa on kyse arvokonfliktista ja yhteiskunnassa yleisesti vallinneiden normien muuttamisesta. Siksi näitä moraaliaiheita ei tule käsitellä pelkästä luonnollisen moraalilain näkökulmasta, vaan pikemminkin ideologioiden yhteentörmäyksen näkökulmasta.

Taustalla on ajatus suurten kertomusten kuolemasta. Foucault’lainen lähtökohta tekee mainitusta moralismista postmodernia sanan yleisessä merkityksessä. Vastakohtana on jokin modernina pidetty menneisyys. Uuden näkökulman esittäjät asettavat kyseenalaiseksi länsimaisen kulttuurin useimmiten kristillisen suuren kertomuksen eli selitysparadigman ja elämäntulkinnan. Iskusanat ”heteronormatiivinen” ja ”patriarkalistinen” kohdistuvat syytöksinä kristillisen etiikan mukaista perhekäsitystä ja rooliajattelua vastaan. Toisinaan kritiikissä on suorastaan nietzscheläinen sävy, ja suureen esikuvaan myös viitataan kirjoituksissa. Silloin kristillistä moraalikäsitystä pidetään alistavana ja rajoittavana, lähes tulkoon Nietzschen kuvaamana orjamoraalina (näin etenkin Altizer).

Monet puhuvat etiikan kohdalla nykyään vallankumouksesta tai valtataistelusta. Lyotardin iskulause puhumisesta taisteluna kuvaa hyvin aikamme moraalikeskustelua. Käsiteltävät aiheet ovat niin polttavia, että jo pelkästään niiden käsittely synnyttää monissa lukijoissa kiivaita tunteita. Reaktiot jopa hyvin ulkokohtaisiin etiikan luokitteluihin voivat olla jyrkkiä. Puheenvuorot koetaan herkästi hyökkäyksiksi tuossa taistelussa. Tällaista piirrettä tapaa harvoin käsiteltäessä perinteisempiä etiikan aiheita. Kuten sanottu, perinteisen etiikan pohdinnasta on siirrytty keskenään ristiriidassa olevien arvojen ja oikeuksien väliseen kiistelyyn.

Postmodernille moralismille tyypillisessä arvokonfliktissa näyttää siten olevan kyse ideologisesta vastakkainasettelusta. Yhteiskunnallisessa keskustelussa on palattu politiikan alueelle, jossa korkeat arvot ohjaavat yhteiskunnan eri ryhmien käyttäytymistä. Näin ajatteli tosin jo Lyotard. Hän totesi, että postmodernissa tilanteessa ei ole enää kyse taloudellisten valtasuhteiden tai omistamisen problematiikasta. Sen sijaan nykyään taistellaan tiedon määritelmistä. Kiistoissa on kyse siitä, kuka saa määritellä vaikkapa heteronormatiivisuuden tai patriarkalismin – perheestä puhumattakaan.

Onko suvaitsevaisuus todellinen arvo? Slavoj Zizek on yhdysvaltalaiseen tutkijaan Wendy Browniin viitaten kiinnittänyt viime aikaisessa keskustelussa huomiota siihen, että politiikan yhteiskunnallinen arvokeskustelu on kulturisoitunut. Kun ihmisten vaikuttamishalua ohjasivat aiemmin aatteet ja korkeat normit, nykyään niiden tilalle on tullut suvaitsevaisuuden vaatimus. Politiikkaa ei siis nähdä kilpailevien ideologioiden välisenä kamppailuna, vaan kulttuurin kaltaisena keskusteluna, jossa kaikkien kukkien halutaan kukkivan. Ajatus kuvaa tiettyä ilmiötä yhteiskunnallisessa keskustelussa, mutta sitä on syytä kehitellä eteenpäin. Suvaitsevaisuuden ihanne ei nimittäin toteudu ilman ohjausta. Suvaittaviksi esitetyt asiat ovat tyypillisesti postmodernin ajan näkemyksiä. Maailma on ensin tulkittu 1960-luvun kulttuurisen vallankumouksen mukaisesti ja vasta sen ehdoilla pienet kertomukset on nostettava suurten kertomusten tilalle. Politiikan kulturisoituminen on tuonut postmodernin moralismin keskelle yhteiskunnallista keskustelua. On odotettavissa, että se siirtyy sieltä keskelle kirkon keskustelua.

Postmodernismin eettinen paradoksi

Millä perusteella postmodernismi sitten asettaa kyseenalaiseksi perinteiset kristilliset arvot ja muutkin länsimaisen kulttuurin arvot? Lähinnä sillä, että vallan legitimaatioiden ei uskota pätevän. Kyse on kriitikoiden mukaan ollut vain kielipelistä, jonka avulla on pönkitetty jo olemassa olevaa sosiaalista todellisuutta. Postmodernismi vetoaa diskurssien ja kielipelien hetkellisyyteen ja subjektiivisuuteen. Vanhat arvot eivät sen mukaan voi olla päteviä ja sitovia, koska ne purkautuvat kielen analyysissä. Kuten edellä todettiin, jälkistrukturalismin perusväitteen mukaan inhimillinen kieli ei voi tavoittaa todellisuutta. Tähän väitteeseen liittyy kuitenkin postmodernismin eettinen paradoksi, jonka Zygmunt Bauman on kuvannut vastaansanomattomalla tavalla.

Bauman kiinnittää huomiota siihen, että itse vallan analyysiä ei ole mahdollista tehdä ilman sosiologista lähtökohtaa. Sen mukaan kielen merkitysrakenne on ehdottomasti sidoksissa sosiaaliseen todellisuuteen. Samaan aikaan, paradoksaalisesti, vallan diskurssi on mahdollista purkaa ainoastaan vetoamalla siihen, että kielellä ei voi olla minkäänlaista suhdetta sosiaaliseen todellisuuteen.

“Postmodernin tilanteen eettinen paradoksi on siinä, että se palauttaa ihmisille tilaisuuden moraaliseen valintaan ja täyteen vastuuseen, vaikka se riistääkin heiltä samanaikaisesti sen universaalin ohjenuoran tarjoaman turvan, jota moderni itseluottamus aikanaan lupaili.” (Bauman, Postmodernin lumo, 43.) 

Postmodernismia ohjaa tietty moraliteetti, mutta sen luonne ei ole ongelmaton. Ajattelijat pyrkivät hierarkioiden kääntämiseen. Asioihin halutaan vaikuttaa ja muutosta julistetaan. Jotkin arvot ovat heillekin alusta lähtien korkeat. Tässä tilanteessa postmodernismi joutuu vaikeuksiin, koska se samalla kiistää arvojen perusteena olevien metakertomusten todellisuuden. Baumanin mukaan ihmiset etsivät eettistä auktoriteettia, mutta tässä etsinnässä heitä “lakkaamatta muistutetaan kaikkien moraalisten koodien auttamattomasta suhteellisuudesta.”  Jos kieli ei tavoita totuutta, miten puhua oikeasta ja väärästä?

Esiin nouseva kysymys on hyvin yksinkertainen. Miten puolustaa sorrettuja, jos sortoa ei kyetä enää määrittelemään? Juuri selkeiden totuuksien ja vahvojen arvojen ”moderni” edustaa postmoderneille ajattelijoille virheellistä totuuden valtakuntaa, jossa suurten kertomusten avulla pyritään opastamaan ihmisiä elämään valittujen ihanteiden mukaan. Tämän vastaisesti postmodernismi julistaa ihanteiden kuolemaa – vain päätyäkseen pian takaisin vahvojen arvojen piiriin. Jälleen kerran näemme, miten nominalistisille teorioille on tyypillistä ”taantuminen” takaisin normatiiviseksi näkemykseksi.

Postmodernismin sisäinen ristiriita

Postmodernin maailman etiikkaa täytyy siten lähestyä paradoksin näkökulmasta. Miten vaikea mainittu ristiriita on? Asettaako se puolestaan koko jälkistrukturalistisen tiedonkäsityksen kyseenalaiseksi? Miten tällaisen analyysin jälkeen tulee suhtautua uusien ryhmien esittämiin moraliteetteihin? Kysymyksiä nousee postmodernin ideologian joka puolelta, ja ne ohjaavat tarkastelemaan erityisesti uuden ajattelun suhdetta kieleen. Oma väitteeni on, että postmodernit teoriat eivät ole todellisuudessa jatkaneet Derridan ohjelmaa. Sen sijaan ne ovat luoneet omia luovuttamattomia arvojaan ja paenneet niiden suojiin. Toisin sanoen, ne ovat rakentaneet oman deontologisen etiikkansa – vaikka sellaiselle ei olisi enää pitänyt olla tilaa.

Mitä eettisestä paradoksista siis seuraa käynnissä olevalle keskustelulle? Ensinnäkin siitä seuraa se, että aatteellisten toimijoiden ideologisia lähtökohtia tulee arvioida subjektiivisina näkemyksinä, ei minään filosofisina välttämättömyyksinä. Toisin sanoen ei ole syytä lähteä pohtimaan esimerkiksi kysymyksiä homoseksuaalisuudesta tai lähetystyön mielekkyydestä postkoloniaanisessa tilanteessa ainoastaan vedoten diskurssien muutokseen. Jälkistrukturalistinen merkitysteoria on osoittautunut epäonnistuneeksi. Postmodernismin eettinen paradoksi tulee ratkaista mielekkäällä tavalla siten, että jokaista arvoperusteista näkemystä tai aatetta tulee arvioida joukkona ideologisia väittämiä.

Mainittujen lähestymistapojen välillä on tärkeä teoreettinen ero. Metanarratiivien kuolemaa julistaneet jälkistrukturalistit esittivät, että heidän näkemyksensä perusteena on kokonainen uusi käsitys epistemologiasta, tiedon hankinnasta ja tiedon muodostumisesta. He otaksuivat ja antoivat myös ymmärtää, että heidän näkemystään tukee uusi käsitys tieteestä. Akateemista keskustelua ajatellen tällainen näkemys on tietysti turvallinen. Sen varassa on mahdollista väittää, että kaikkien muiden näkemysten oikeutukselta on mennyt pohja. Eräässä mielessä postmodernismia voidaan pitää äärimmäisenä yrityksenä tehdä omasta kannasta ainoa tieteellisesti hyväksyttävä kanta. Sama pyrkimys osoittaa jälleen kerran eettisen paradoksin todeksi ja alkuperäisen pyrkimyksen virheelliseksi. Relativismista ei synny luovuttamattomia arvoja, joiden hyväksymistä vaaditaan myös muilta.

Baumanin kuvaama eettinen paradoksi muistuttaakin siitä, että kaikki ajattelijat ja kaikki tutkijat käsittelevät kohteitaan käytännössä melko samalla tavalla. Olemme kaikki osallisia niin sanotusta pragmaattisesta realismista, jossa jokainen tieteen tekijä olettaa kykenevänsä saamaan riittävän pätevää aistihavaintotietoa todellisuudesta ja myös käsittelemään tätä tietoa varsin objektiivisella tavalla. Täydellisyyteen kukaan tuskin Kuhnin jälkeisessä maailmassa pyrkii. Sen tilalle on noussut hermeneuttinen tietoisuus jokaisen selittävän konstruktion konventionaalisista ja aatteellisista sidonnaisuuksista. Yksinkertaistaen voisi kenties sanoa, että tiedeyhteisö on vähitellen kulkenut tiedostamattaankin kohti Peircen semioottisesti painottunutta maltillista realismia.

Mitä siis eettisen paradoksin tilalle? Jos esimerkiksi postmodernin agendan kolme pääaihetta eli heteronormatiivisuuden vastustaminen, patriarkalismin kritiikki ja postkolonialismi eivät tarkennetun käsityksen mukaan ole neutraaleja, uuden tiedekäsityksen oikeuttamia käsityksiä, niiden luonne tulee määritellä uudelleen. Arvopohjaisina moraliteetteina ne ovat ideologioita, jotka haluavat vaikutuskanavan tieteessä ja kirkossa. Niiden kannattajat uskovat vakaasti, että todellisuudesta voi saada tietoa. He ovat lisäksi vakuuttuneita siitä, että kieli tai diskurssi vastaa sosiaalista todellisuutta. Edelleen he myös katsovat, että heidän valitsemansa arvo on parempi ja uudessa tilanteessa ehkä myös vahvempi kuin sitä aikaisemmin vastustaneet arvot. Totuudella on postmodernissa moralismissa suuri merkitys.

Tämän käsityksen vahvistaa se tosiasia, että etenkin teologiassa juuri nuo kolme ideologista lukutapaa pyrkivät ideologiseen kritiikkiin. Sukupuolikritiikki on viime vuosina monissa protestanttisissa maissa halunnut muuttaa teologisen käsityksen homoseksuaalisuudesta. Samassa yhteydessä Raamattuun on kohdistettu ideologista kritiikkiä, jossa tekstien homovastaisena pidetyt kohdat on riisuttu pois yhteiskuntakelpoisen kristinuskon kokonaiskäsityksestä. Vastaavaan tapaan patriarkalismin kritiikki tulkitsee miesten kirjoittamat tekstit väkivaltaiseksi naisen aseman väheksynnäksi. Kyse on ideologisesta kritiikistä, jossa Raamattu tai perinteinen kristillinen näkemys, tai vaikkapa luterilaisten Tunnustuskirjojen näkemys, asetetaan uuden käsityksen vastakohdaksi.

Tällaisessa näkemysten kohtaamisessa on kuitenkin ongelmia. Ideologisella kritiikillä ei ole tieteen tukea siinä määrin, kuin sen edustajat haluaisivat ajatella. Sen sijaan kristillisen perinteen ja postmodernismin kohtaamisessa on kyse kahden tai useamman aatteellisen tai teologisen näkemyksen välisestä ristiriidasta. Kyse on teologisesta tai ideologisesta konfliktista, jossa kumpikaan osapuoli ei ole lähtökohtaisesti oikeassa tai väärässä. Miten kirkko siis kohtaa aikamme postmodernismit? Assimiloituuko kristinusko vähitellen uusiin näkemyksiin, vai syntyykö tilanteesta konflikti?

Kooten voidaan todeta, että postmodernismin/jälkimodernin aallon mukanaan tuoma etiikan murros on sidoksissa suuntaukselle tyypilliseen eettiseen luentaan. Aatteen ensimmäiset ranskalaiset luojat olivat vakuuttuneita, että uudistus tapahtuu väistämättömyyden pakosta tiedonkäsityksen muuttuessa. Tutustuminen jälkistrukturalismin epistemologiaan ja postmodernin ajattelun sisältämään eettiseen paradoksiin opettaa kuitenkin pian, että aikamme eettisissä keskusteluissa on kyse tavallisesta ideologisesta väittelystä. Eri aatesuunnat ja painostusryhmät pyrkivät muuttamaan yhteiskuntaa ja kirkkoa haluamakseen vetoamalla postmodernismin suuriin periaatteisiin. Akateeminen analyysi ei voi jäädä tähän. Sen on pikemminkin pyrittävä tuomaan ajankohtaisten aiheiden käsittelyyn ideologiat tunnistavaa materiaalia, joka auttaa selvittämään teologisia konfliktitilanteita.

Advertisement
%d bloggaajaa tykkää tästä: