Ajankohtainen suomalainen teologinen keskustelu on nostanut esiin kiinnostavan kysymyksen siitä, mikä on luterilaisen teologian tieteenfilosofinen kotimaa. Koska Luther vastusti ankarasti katolisessa kirkossa vallalla ollutta, Aristoteleen nimiin vannonutta teologista “realismia”, häntä voisi hyvällä syyllä pitää nominalistina. Mutta omaksuiko Luther aikansa nominalistien opetuksia? Silloinhan hänen teologiansa olisi ilmeisesti turmeltunut hieman “maanpäälliseksi” järkeisopiksi – vastustihan nominalismi periaatteessa metafysiikkaa (vai vastustiko?). Haaste on joka tapauksessa melkoinen ja siitä ovat kyllä takavuosina puhuneet myös jotkut dogmatiikan tutkijat. Meidän on syytä kysyä, onko meidän suuri uskonpuhdistajamme ja teologinen ihanteemme itse asiassa kapeakatseinen nominalisti?
Jaan kirjoitusta useampaan osaan. Ensimmäisessä pohdin asiaa filosofian historian kannalta.
Realismi vastaan nominalismi
Moni filosofian teos katsoo, että realismin ja nominalismin välinen kiista on itse asiassa koko tieteenfilosofian suurin jakolinja. Asiassa on perää, sillä nämä kaksi lähestymistapaa poikkeavat kovasti toisistaan: onko todellisuudella pysyvä rakenne, jonka “järki” voi havaita ja ymmärtää, vai onko käsityksemme todellisuudesta vain mielemme ja kielemme tekemän luokittelun tulos? Jos kiista tuntuu erikoiselta, käsitteiden määrittely selventää pian asiaa.
Metafysiikka käsittelee asioita, jotka ovat nähtävästä maailmasta tehtävien havaintojen edellytyksiä, siis asioita fysiikan taustalla (kuten termikin ilmaisee). Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti oletuksia maailman perimmäisestä olemuksesta ja todellisuuden rakenteesta. Metafysiikassa tarkastellaan lisäksi sitä, miten ihminen saa tietoa näistä asioista. Yleensä niiden ajatellaan olevan järjen päättelyyn kuuluvia aiheita, koskapa niitä ei voi nähdä. Tosin järjen päätelmän ja näkyvän todellisuuden välillä täytyy olla mielekäs suhde.
Realismin mukaan yleisesti pätevien ja ikuisesti pysyvien ideoiden eli “universaalien” ja maailmassa nähtävien asioiden väliltä täytyy löytyä aivan erityisen kiinteä suhde. Siksi etenkin Aristoteles pyrki jäsentämään sitä, miten maailma on muodostunut ja miten me saamme siitä tietoa. Nominalimin mukaan taas “universaalit” eli nuo ideat eivät ole ikuisia ja pysyviä todellisuuden rakenneosia. Sen sijaan filosofit sanoivat, että universaalit ovat vain mielessä tai että niiden luonne on kielellinen. Nominalistien teokset ovat täynnä pitkiä ja hieman erikoisia pohdintoja universaalien mahdollisesta luonteenta (ja siksi ne ovat nykylukijalle jossain määrin puisevaa luettavaa). Tämä on kuitenkin vasta lähtökohta ja kiistaa täytyy selittää tarkemmin.
Realismin perusajatuksia
Aristoteles oli varma siitä, että kaikilla asioilla on käsitteellinen muoto (forma) ja konkreettinen aines (materia). Muodon perustana on juuri tuo universaali, eli hieman sama asia kuin Platonin “idea”. Ihmisen mieli tunnistaa “muodon” eli asioiden pysyvän olemuksen (substanssin). Ihminen siis tunnistaa ideoiden maailmaan kuuluvat “universaalit” oman järkensä avulla, ja näin käsitteet saavat syntynsä. Tällä perusteella Aristoteles uskoi näiden muotojen eli käsitteiden olevan kaikille ihmisille aina samoja. Kun ihmiset tunnistavat “universaalit”, he löytävät samalla totuuden maailman luonteesta. Itse kieli puolestaan rakentaa mielessä oleville käsitteille eri kielissä erilaiset symbolit, joten näkyvät sanat ovat Aristoteleelle vain mielessä olevien käsitteiden ulkonaisia, vaihdettavissa olevia merkkejä. Käsitteet ovat samoja, mutta esimerkiksi meillä täällä Pohjolassa ruotsin kielen ja suomen kielen sanat erilaisia.
Esimerkki tekee asian ymmärrettäväksi. Me havaitsemme maailmasta vain yksittäisiä esineitä (“olioita”) eli partikulaareja. Aristoteleen mukaan jokaisella partikulaarilla on tietty ideaalinen muoto (forma). Kyse on ennen kaikkea lajeista ja kategorioista. Toisin sanoen partikulaarit muodostuvat muodosta ja aineksesta, formasta ja materiasta. Esimerkiksi leipä koostuu jauhoista, joka siis on leivän materia. Muoto (forma) puolestaan paljastaa sen, “millä tavalla” oliot ovat. Juuri forman perusteella ihmiset voivat tunnistaa substanssin, koska se on enemmän kuin pelkästään aineksen sisältämien partikkeleiden summa eli kokonaisuus. Toinen esimerkki täydentää käsitystä: tiili koostuu savesta, mutta talo puolestaan koostuu tiilistä. Tiilen varsinainen olemus ei löydy savesta, vaan sen “tiilimäisyydestä”.
Realismin maailmankuva on perin staattinen. Itse asiassa se perustuu metafysiikan lähtökohdasta huolimatta antiikin mekanistiseen maailmankuvaan: maailma on suuri jumalallisen olennon luoma tai tuottama kone, kellopeli, jonka kaikki osat sopivat toisiinsa (ja myös vaikuttavat toisiinsa). Siksi maailma on järkevä ja järki kykenee selvittämään sen yksityiskohdat ja jopa toimintaperiaatteet.
Kristilliselle kirkolle realismi on merkittävä siksi, että Tuomas Akvinolainen otti Aristoteleen filosofian oman teologisen kokonaisrakennelmansa (Summa theologiae) lähtökohdaksi. Tästä itse asiassa Luther myöhemmin kritisoikin aikansa kirkkoa: siitä oli tullut “Aristoteleen kirkko”. Aristotelisella realismilla ja katolisen kirkon opilla on siten suora suhde.
Voimme ymmärtää jotain muodon ja aineksen välisestä erosta muistelemalla, miten katolisen kirkon teologiassa on Aristoteleen vaikutuksesta ymmärretty ehtoollinen. Transsubstantiaatio-oppi, eli käsitys ehtoollisaineiden muuttumisesta, käyttää hyväkseen juuri tuota jakoa. Opin mukaan ehtoollisen aines (materia) säilyy ehtoollisen asettamisessa samana, mutta muoto (substanssia edustava forma) eli olemus vaihtuu leivästä Kristuksen ruumiiksi (transsubstantiaatio eli substanssin muutos). Tämä oli filosofinen ratkaisu ehtoollisen tuottamaan älylliseen ongelmaan. Myöhemmin uskonpuhdistuksen kirkot hylkäsivät Aristoteleen, ja toivat esille näkemyksen, että Kristus on itse leivässä ja viinissä läsnä tavalla, jota järki ei voi analysoida – mutta tästä myöhemmin.
Aristoteleen mukaan mieli siis toistaa transsendenttisia muotoja eli ideoita. Tältä pohjalta hän muotoili myös käsityksensä kielellisestä merkistä eli sanoista. Hänen mukaansa ideat ovat kaikille kansoille samoja. Vain kielellinen ilmaus vaihtelee maasta toiseen. Sanojen hän oletti olevan mielen yksiköiden symboleja. “Puhutut sanat ovat mentaalisen kokemuksen symboleja ja kirjoitetut sanat ovat puhuttujen sanojen symboleja.” (On Interpretation 1.1.). Vaikka ihmiset eivät ole omaksuneet samaa kirjoitustapaa, “mentaaliset kokemukset ovat kaikille samoja”.
Suhde kieleen ja merkitykseen on keskeinen aihe realismin ja nominalismin välisessä kiistassa. Siksi myös siitä tullaan jatkossa esittämään eräitä huomioita.
Nominalismi esittää haasteen
Keskiajalla eurooppalainen filosofia muuttui olennaisesti. Nominalistit alkoivat opettaa, että “universaalit” eivät ole todellisia. Heidän mielestään ne ovat vain yleiskäsitteitä, jotka ovat asioiden nimiä (tästä termi nominalismi eli “niminälismi”). Tässä vaiheessa Aristoteleen selitys kääntyi ympäri, ja sanoista (symboleista) tuli todellisuudessa nähtävien asioiden nimiä. Erilliset sanat toimivat nominalismissa siten objekteille annettavina nimilappuina tai leimoina. Ajatuksessa on mukana sekä tietoteoriaa että kielikäsitystä.
Koska sanat ovat nominalisteillekin yleiskäsitteitä, asiassa on ongelmia. Miksi ne eivät kohdistu yksittäisiin olioihin, jos ne kerran ovat vain olioiden nimiä? Ratkaisu oli seuraava: niiden täytyy kuvata lajeja, ei pelkästään kaikkia yksittäisiä maailmassa nähtäviä asioita. Sanan merkitys kuitenkin määriteltiin uudelleen. Se tuli sen kohteesta, ei enää kielen vakuutena olevista “universaaleista”. Kieli ei nominalistien mielestä tavoita asioiden olemusta, substanssia. Tätä teoriaa alettiin myöhemmin kutsua ”primitiivisen referenssin” käsitykseksi, koska sanan oletettiin viittaavaan suorasukaisesti vain objektiin (ja käsite jäi sivuseikaksi) .
Yksi kuuluisimmista nominalisteista oli Petrus Abelard (1079–1142). Abelard ajatteli, että universaalit käsitteet eivät ole tarpeellinen väline kielen pohdinnassa. Siksi hän keskittyi pohtimaan mielessä olevien yleiskäsitteiden asemaa ja tehtävää. Hänen mukaansa käsitteet ovat pelkästään eri lajien nimiä. Tästä seuraa nominalismin teesi: universaalisuus (siis se ajatus, että on pysyviä luokkia) on pelkkää lingvistiikkaa, se ei ole maailman itsensä peruspiirre. Lienee syytä lisätä, että Abelardin kritiikki koskettaa näkemyksiä todellisuuden rakenteesta eli ideoista itsestään. Hän ei siten pohtinut pelkästään kielen luonnetta. Mutta jotain jäi jäljelle. Vaikka Abelard kiistää ideoiden olemassaolon, hän ajattelee yhä, että kategoriat ovat todellisia. Kuitenkin filosofisessa mielessä hän kiistää realismin hyvin selkein sanoin. Näkemyksen arvioinnissa tuleekin olla tarkkana, sillä nykylukija tekee helposti liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Entä se kieli? Teoriansa pohjalta Abelard kehitti semantiikkaa. Hänen mielestään meidän tulee tehdä ero viittauksen/referenssin (nominatio) ja merkityksen (significatio) välille. Edellinen tarkoittaa sanojen viittaamista kohteisiinsa ja jälkimmäinen taas sellaista, jonka sanojen kuuleminen nostaa mieleen. Abelardin mukaan sanat eivät siten viittaa universaaleihin ideoihin, kuten Aristoteles vielä ajatteli, vaan partikulaareihin olioihin – ovathan ne suoraan niiden nimiä. Siksi merkitysteorian täytyy olla aikaisemmasta poikkeava. Abelardin mukaan sanat edustavat käsitteitä (signify concepts), koska kuuleminen tuo käsitteen ihmisen mieleen. Tämä oli huomattava uudistus ja se on yhä yksi vaikutusvaltaisimpia nominalistisia kielikäsityksiä (ja todettakoon varmuuden vuoksi: minun mielestäni hyvin ongelmallinen).
On helppo huomata, että sanojen/nimien ja käsitteiden välinen suhde ei ole Abelardin teoriassa aivan selkeä. Ilmeisesti juuri tästä syystä viittaussuhteet jakautuvat hänen mallissaan kahtia. Tätä merkityskäsitystä kutsutaan primitiivisen referenssin teoriaksi. Koska sanaa pidetään nimenä, sen oletetaan nimeävän kohteita. Tämän näkemyksen perusteella merkitysteoriaan tuli pitkäaikainen ja vaikutusvaltainen jako, jota ovat kannattaneet niin kielen tutkijat (Frege) kuin analyyttisen filosofian edustajat.
Nominalismissa sanasta tulee itsenäinen yksikkö, joka on erossa käsitteestä. “Primitiivinen referenssi” tarkoittaa yksinkertaisesti, että sanan merkitys on sen kohde. Tämä näkemys on liian yksioikoinen, kuten vähitellen analyysin myötä käy selväksi.
Jäljellä oleva kysymys koskee niin sanottujen universaalien luonnetta. Mikäli käsitteet edustavat olioita “luonnollisesti”, kuten empiirinen periaate näyttäisi edellyttävän, miten ne voivat samalla olla yleiskäsitteitä? On ilmeistä, että nominalistit joutuvat omaksumaan joitain Aristoteleen periaatteita ja hyväksymään osan tämän ontologiasta, koska ilman sitä kielen (tai ajattelun) suhde todellisuuteen jäisi liian epävarmaksi. Se olisi liian heikkoa, jotta sillä voisi edes perustella nominalistien itsensä esittämät käsitykset kosmologiasta ja ontologiasta – eli siis todellisuuden rakenteesta, puhumattakaan siitä, miten yksilö saa siitä tietoa. Empiristinen peruste on nominalisteille tärkeä, koska se olettaa, että lajien olemassaolo päätellään (ja nimet abstrahoidaan) aistihavaintotiedon perusteella. Lisäksi on todettava, että sekä realismi että varhainen nominalismi osoittautuvat olevan varsin rationalistisia. Tämä tarkoittaa sitä, että ne luottavat vahvasti järjen erinomaiseen kykyyn käsitellä mitä tahansa filosofista aihetta tyhjentävästi.
Wilhelm Ockham (1285-1347) jatkoi myöhemmin nominalismin kehittämistä. Hän omaksui samaan tapaan kriittisen suhtautumisen universaaleihin. Hänekään mielestään universaaleja ei löydy mielen ulkopuolelta. Ne ovat ajattelun intentioita ja kieltä. Ockhamin kielikäsitys oli tosin niin monimutkainen, että häntä on vaikea pitää täysin nominalistina. Hän kyllä edusti primitiivisen referenssin teoriaa eli kielen nimiteoriaa. Tämän ohella hän kuitenkin päätyi puhumaan mentaalisesta kielestä. Ockhamin mukaan mielessä on kuin onkin yleiskäsitteitä, kategoremaattisia (< kategoriat) sanoja. Näitä olivat lopulta lähes kaikki yleiskäsitteet ja verbit. Kun tähän lisätään, että Ockham ei toki kiistänyt metafysiikkaa sinänsä, koko kysymys nominalismin perusluonteesta alkaa hieman hajota.
Nominalismin teologiasta kirjoitan myöhemmin. Sen käsittelyssä tulee kiinnittää erityistä huomiota siihen, vaikuttavatko kielikäsitys ja suhtautuminen universaaleihin myös käsitykseen Jumalasta ja teologian sisällöstä.
Neljänlaisia argumentteja
Kuvatuista kahdesta suuntauksesta on lopulta kehittynyt kaksi kilpailevaa koulukuntaa, realismi ja nominalismi. Jotkut uudemman ajan filosofit, kuten Peirce, ajattelevat, että koko länsimainen filosofia voidaan määritellä kilpailuksi näiden kahden koulun välillä. Tällöin tietysti molemmat näkemykset tulkitaan melko modernista asetelmasta: realistit uskovat, että kategoriat ovat todellisia, kun taas nominalistinen perinne selittyy fenomenologisen subjektivismin avulla (vanhat filosofit eivät vielä ajatelleet näin sofistikoidusti tai ehdottomasti).
Eri aikoina realistit katsovat, että kieli voi riittävässä määrin tavoittaa asioiden todellisen luonteen Tämä on nykyään enemmän tai vähemmän strukturalismin ja mannermaisen filosofian perinne (fenomenologiaa lukuunottamatta). Nominalismi puolestaan katsoo, että kieli ei juuri tavoita asioiden todellista luonnetta, vaan jää itsensä vangiksi. Nominalismi on enimmäkseen hylännyt metafysiikan. Tällaista käsitystä edustavat brittiläinen looginen empirismi (analyyttinen filosofia) ja fenomenologian perillisenä syntynyt jälkistrukturalismi, josta käytetään usein kansanomaista nimitystä postmodernismi (Derrida, Lyotard, Foucault).
Voidaan siis sanoa, että suhtautuminen kielellisen merkin luonteeseen määrää tietoteoriaa ja ohjaa tämän jälkeen filosofian kokonaiskäsityksen syntymistä. Tässä mielessä voin hyväksyä sen ajatuksen, että realismin ja nominalismin välinen jännite kuvaa melko hyvin varsin laajaa jakoa filosofian eri suuntausten välillä – onhan viime vuosisatojen filosofia ollut voittopuolisesti kielifilosofiaa. Ei pidä kuitenkaan ajatella, että keskiajan suuntaukset ovat täysin saman kaltaisia kuin meidän aikamme realistiset tai fenomenologiset näkemykset.
Realismin ja nominalismin välistä kiistaa voi kuka tahansa arvioida pohtimalla, miten seuraavat tekijät vaikuttavat käsitykseen kielestä (merkeistä) ja tiedon syntymisestä:
(1) Maailman rakennetta koskeva kosmologinen ja metafyysinen tekijä (onko todellisuutta pidettävä järjestyneenä vai kaoottisena)
(2) Tietoa koskeva (epistemologinen) tekijä (mikä ohjaa mieltä yleiskäsitteiden osalta)
(3) Psykologinen ja kognitiivinen tekijä (onko käsitteillä sisältö, vai ovatko ne pelkkiä mielikuvia)
(4) Semanttinen ja lingvistinen tekijä (ovatko yleiskäsitteet todellisia, vai vain havaintojen nimiä)
On tärkeä huomata, että eri ajattelijat ja eri suuntaukset valitsevat jonkin noista kohdista ja painottavat sitä koskevia näkemyksiä – siitä huolimatta että he esimerkiksi nominalisteina saattavatkin olla kosmologisissa ja ontologisissa kysymyksissä enimmäkseen realisteja. Jos nominalismi nimittäin viljeltäisiin loppuun saakka, tuloksena olisi täysi relativismi. Silloin kaikki käsitteet ja mielikuvat kategorioista olisivat vaihdettavissa. Silloin olisi pakko ajatella, että ihminen ei kykene sanomaan todellisuudesta yhtään mitään. Toisin sanoen, silloin myös omat lauseet olisivat vailla laajempaa merkitystä eikä tieteellisiä teoksia kannattaisi juurikaan kirjoittaa.
Itse kielikäsityksen kehitystä ajatellen tulee jo heti aluksi panna merkille että nykyään Saussuren jälkeen ei sen paremmin Aristoteleen näkemystä kuin nominalististakaan kieliteoriaa pidetä hyödyllisinä. Molemmissa on ymmärretty kielen luonne virheellisesti. Saussure määritteli kielijärjestelmän aivan uudella tavalla ja antoi lähtökohdat myös merkitysteorialle, jonka viimeisteli Benveniste. Näistä aiheista minun on kuitenkin tarpeetonta kirjoittaa enempää, koska olen käsitellyt niitä laajasti uusimmassa kirjassani Merkitysten verkossa (Iustitia 34). Edellä mainituista syistä nuo vanhat teoriat eivät tarjoa meille kovinkaan käyttökelpoisia välineitä nykyisten näkemysten hiomiseen. Niiden käsittelyn arvo on siinä, että pystymme paremmin arvioimaan keskiajan teologiaa ja Lutherin näkemyksiä. Seuraavaksi onkin syytä pohtia realismin tomistista teologiaa ja nominalistista teologiaa.
Dosentin kammiosta 