Homoseksuaalisuus ja Raamattu

Homoseksuaalisuus ja Raamattu / Timo Eskola

Saavatko tunnustavat kristityt vedota Raamattuun julkisessa keskustelussa? Kiista on saanut aivan uudet mittasuhteet, kun kirkkovaltuutettu ja kansanedustaja Päivi Räsäsestä on kantelun jälkeen aloitettu poliisitutkinta aiheen tiimoilta. Sekä perinteinen media että sosiaalinen media ovat täyttyneet populistisista ja tunnevaltaisista mielipiteistä ja kannanotoista. Lienee tarpeellista, että keskusteluun lisätään ammattitutkijan analyysi siitä, mitä Raamattu varsinaisesti sanoo asiasta.

Ensinnäkin on syytä todeta, että Uuden testamentin tutkijat koulukunnasta ja näkemyksistä riippumatta ovat varsin yksimielisiä siitä, että Raamatun mukaan homoseksuaalisuuden harjoittaminen on syntiä. Kyseessä on perustavaa laatua oleva luomiskäsitykseen ja ihmiskäsitykseen liittyvä näkemys. Edesmennyt Uuden testamentin professori Heikki Räisänen, joka ei millään muotoa ollut sidoksissa tunnustukselliseen kristillisyyteen ja joka tunnetaan esimerkiksi perinteisiä näkemyksiä kyseenalaistavan “kulttuurikristitty” -termin kehittäjänä, oli täysin vakuuttunut siitä, että Uuden testamentin kirjoittajat pitivät homoseksin harjoittamista syntinä. Hän kirjoittaa:

“Kaiken kaikkiaan ‘Raamatun kanta’ on poikkeuksellisen selvä: homoseksualistilla ei ole olemassaolon oikeutta sen enempää Jahven valitussa kansassa kuin uuden liiton Jumalan valtakunnassa.” (Raamattunäkemystä etsimässä). Vaikka kuvaus on suorastaan kärkevä ja termin “olemassaolon oikeus” käyttö epätarkkaa, johtopäätös on selvä.

Räisänen ei kokenut tarvetta sovitella Raamatun näkemystä aikamme muuttuneeseen arvomaailmaan – vaikka hän olisi voinut tehdä niin. Nykyisessä keskustelussa nimittäin jotkut homoliikkeen aktiivit pyrkivät esittämään, että Raamattu ei varsinaisesti puhu homosuhteista.

Vastaavaa kantaa edustaa Räisäsen oppilas ja aihetta koskevissa kirkon symposiumeissa esitelmiä pitänyt dosentti Kari Kuula. Esimerkiksi kirjassa Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa (artikkeli “Eksegetiikasta hermeneutiikkaan”) hän toteaa: “Voimme tehdä seuraavat eksegeettiset johtopäätökset Paavalin viittauksista homoseksuaaliseen käyttäytymiseen”, ja jatkaa muun muassa seuraavasti:

“– Apostoli tuomitsee kaikenlaisen homoseksuaalisen käyttäytymisen.

– Hän pitää kantaansa kiistattomana ja olettaa kristittyjen olevan samaa mieltä siitä.

– Hän pitää homoseksuaalista toimintaa luonnonvastaisena, sillä Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi, joiden kuuluu liittyä toisiinsa. Tästä syystä ihmiset haluavat luonnostaan liittyä vastakkaiseen sukupuoleen.”

Vaikka Kuulakaan ei itse suosi Raamatun edustamaa kantaa, hän kuitenkin tuo sen esille. Artikkelissaan hän lisäksi ehdottaa, että “tarkistamme perinteistä näkemystä”. Silloin perusteena ei ole enää Raamatun sisältö, vaan oletus, että Raamatussa on “oman aikansa maailmankuvaan sidoksissa olevia näkemyksiä”. Kuulan mukaan ne eivät välttämättä “velvoita kristittyjä aina ja kaikkialla”. Tosin hän ei selitä, miksi ne eivät olisi velvoittavia kirkoille. Kuitenkin hän tiedostaa, että tuossa tapauksessa kristityt toimisivat Raamatun selvää opetusta vastaan.

Kysymys luomisesta ja turmeluksesta

Professori Räisäsen ja dosentti Kuulan huomiot on helppo todentaa keskeisten raamatunkohtien avulla. Kun apostoli Paavali kuvaa langennutta maailmaa Roomalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa, hän peilaa ihmisten arkielämän todellisuutta Raamatun luomiskertomukseen (tämän varmistavat kohdan harvinaiset, luomiskertomuksesta saadut sanat, kuten “nelijalkainen” ja “matelija”). Paavali kuvaa syntiinlankeemuksen syvyyttä todeten luvun taitekohdassa, että myös miehen ja naisen luominen ja vanhatestamentillinen perhekäsitys on turmeltunut erityisesti silloin, kun nämä luopuvat “luonnollisesta” eli luodusta sukupuoliyhteydestä ja alkavat viettää sukupuolielämää samaa sukupuolta olevien kanssa.

Paavalin lähtökohtana on siten ihanne, ajatus luomistyön täydellisyydestä. Hänen hengellinen näkemyksensä kuitenkin on, että tämä ihanne on turmeltunut synnin tähden. Vaikka kysymys homoseksistä tulee asiayhteyteen hieman sattumalta (itse luomiskertomuksen rakenteen takia), se osoittautuu kuitenkin seikaksi, joka ilmaisee synnin todellisuutta.

Kysymys lankeemuksesta on samalla asia, joka avaa jännitteen aikamme keskustelussa. Moni naturalisti tai evoluutioteorian kannattaja ei nykyään hyväksy tällaista perustetta. Heille syntiinlankeemus ei ole argumentti. Keskustelu on siten tuomittu epäonnistumaan jo lähtökohdissaan. Kristitylle kyseessä on puolestaan puhtaasti hengellinen peruste, joka kuuluu kirkon sisäiseen keskusteluun – siihen keskusteluun, johon Päivi Räsänen on puheenvuoronsa tarkoittanut.

Jeesuksen opetus irstaudesta

Löytyykö Jeesukselta itseltään kannanotto samaa sukupuolta olevien seksuaalisiin suhteisiin? Asia on herättänyt Suomessa keskustelua. Eksegeettisen analyysin mukaan keskeisin kohta on sydämen synneistä puhuva lause Markus 7:21 (vrt. Matt. 15:19). Lauseessa esiintyvä monikkomuoto porneiai tarkoittaa moraalittomia seksuaalisia toimia. Se on erotettu aviorikoksesta, moikhai, joka myös mainitaan jaksossa. Sanana porneiai viittaa Vanhassa testamentissa ja juutalaisessa kirjallisuudessa esimerkiksi pyhäkköporttouteen (myös poikaportot) ja sodomiaan (näin TDNT). Juutalaisen teologian kontekstissa seksuaalielämän synnit määriteltiin puolestaan Mooseksenkirjojen mukaan (3. Moos. 18). Siellä lueteltuihin synteihin kuuluvat insesti, homoseksuaalinen toiminta ja eläimiin sekaantuminen. On johdonmukaista olettaa, että jokainen juutalainen on ymmärtänyt aiheen tällä tavalla (näin Gagnon). Asian varmistaa se, että näiden sanojen ja homoseksuaalisen käyttäytymisen vastaava käsittely löytyy myös Paavalilta (1. Kor. 6:9).

Jeesuksen puheen sisältämässä luettelossa mainitaan myös irstaus, aselgeia. Terminä se kattaa niin ikään monet seksuaalisen irstailun muodot. Sanan merkityskenttää kuvaa sen esiintyminen toisessa Pietarinkirjeessä, jossa termi kuvaa Sodoman ja Gomorran kaupunkien avointa seksuaalielämää, “sodomiaa” eli homoseksuaalista toimintaa (2. Piet. 2:7). Nämä esimerkit muistuttavat siitä, että juutalaisessa ajattelussa seksuaalisuutta koskevien käsitteiden sisältö ja näkemykset seksuaalisesta moraalittomuudesta jäsentyivät Vanhan testamentin käsitysten kautta.

Kristillinen käsitys korostaa puolestaan puhtautta ja siveellisyyttä. Näihin liittyvät luomistyön perusajatukset naisen ja miehen välisestä luonnollisesta rakkaudesta ja yhteydestä. Seksuaalisuus on kyllä Jumalan lahja, mutta sen toteuttaminen kuuluu sitoutuneeseen ja uskolliseen avioelämään. Siksi rajan veto muihin seksuaalisuuden toteuttamisen muotoihin on selvä. Tässäkin kohden jännite suomalaisen yhteiskunnan laajalti omaksumien moraalisten näkemysten kanssa on ilmeinen. Nykyään siveettömyyttä puolustellaan usein seksuaalisen vapauden nimissä.

Apostolien syntilistat

Jeesuksen näkemyksen vahvistaa lopulta apostolien opetus seurakunnille lähetetyissä kirjeissä. Niissä esitellään saarnalle tyypillisesti syntilistoja, joiden avulla kuvataan synnin ilmenemismuotoja. Esimerkiksi Paavali selittää luetteloiden avulla hengellisesti heränneen ihmisen sisäistä taistelua. “Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan, ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte. Mutta jos Henki johtaa teitä, ette ole lain alaisia.” (Gal. 5:17-18). Liha on ihmisen vanha luonto. Se on Jumalan vihollinen eikä halua toteuttaa Jumalan tahtoa. Sen päämääränä on itsekkyyden toteuttaminen. Niinpä lihan tekoihin kuuluvat “siveettömyys, saastaus, irstaus” (Gal. 5:19-20). Koska kyse on synnistä, asialla on hengellisesti ratkaiseva merkitys. Lihan teot erottavat ihmisen Jumalasta: “ne, jotka syyllistyvät tällaiseen, eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa” (j. 21).

Samaa kertoo kirje Korinttilaisille: “Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet […]” (1. Kor. 6:9). Opetuksen kärki on yksinkertainen. Uskova ei voi hyvällä omatunnolla pysyä synnissä. Henki muistuttaa häntä aina tehden hänet syylliseksi Jumalan edessä. Kristitty elää uutta elämäänsä armosta ja anteeksiantamuksesta. Siksi hän saa elää lain tuomasta syyllisyydestä vapaana, vaikkakin rakkauden lain velvoittamana.

Myös nämä kohdat synnyttävät jännitteen kirkosta vieraantuvan yhteiskunnan kanssa. Monet suomalaiset eivät enää ylipäätään usko elämään kuoleman jälkeen. Siksi tämä voimakkaasti uskonnollinen näkemys koskee vain kristillisen ja Suomessa erityisesti luterilaisen identiteetin omaksuneita uskovia (vastaavat näkemykset ovat lisäksi tyypillisiä ortodoksikirkolle, katoliselle kirkolle, helluntaikirkolle ja vapaakirkolle). Syntien tunnustamista opetetaan siksi, että tavoitteena on pelastuminen kuoleman jälkeen taivaan valtakuntaan.

Kirkko ja kysymys synnin olemuksesta

Ajankohtainen keskustelu törmää siten hieman erikoisiin ennakkoehtoihin. Kirkosta vähitellen vieraantuva yhteiskunta etääntyy samalla niistä hengellisen elämän periaatteista, joiden varassa kristillinen arvopohja lepää. Siksi monien julkiseen keskusteluun osallistuvien ihmisten on vaikea hyväksyä kristityn keskustelijan lähtökohtaa. Keskustelijoilla on tyystin erilainen käsitys siitä, mitä tarkoitetaan synnillä.

Tunnustava kristitty uskoo apostoli Paavalin opetuksen, jonka mukaan Jumalan lain tehtävänä on paljastaa synnin olemus eli “opettaa tuntemaan, mitä synti on” (Room. 3:20). Uskovan ihmisen käyttämä terminologia on läpikotaisin teologista. Sitä käytetään ennen kaikkea kirkon sisäisessä keskustelussa. Yhteiskunnallisessa keskustelussa monikaan ihminen ei hyväksy tällaisen perusteen käyttöä, eikä se ole tarpeenkaan. Kyse on nimittäin hengellisestä seikasta, joka tunnustavan kristillisyyden näkökulmasta koskee ihmisen uskonnollista pelastusta, ei yhteiskunnallista asemaa.

On siis asioita, joista yhteiskunnassa ei ole lupa pahoittaa mieltään. Aikamme keskustelussa on monta uskonnollista perustetta, jotka ovat lähtökohtaisesti kristillisiä. Kristinuskolla saa olla näkemyksensä luomisesta, synnistä ja kuoleman jälkeisestä elämästä. Luterilainen kirkko on sitoutunut näihin paitsi Raamatussa, myös Tunnustuskirjoissaan ja kirkkolaissa sekä kirkkojärjestyksessä. Mikäli kansalainen ei hyväksy näistä yhtään, hänen on tyystin tarpeetonta ottaa minkäänlaista kantaa kristinuskon hengelliseen sanomaan. Miksipä hän kantaa ottaisikaan, jos hän kerran ei enää usko, että minkäänlaista pelastumista edes tarvitaan.

Olisi lisäksi virheellistä tulkita kristillinen synnin ja armon julistaminen vihapuheeksi tai hyökkäykseksi jotain ihmisryhmää vastaan. Kirkko joutuu tänä aikana julistamaan synniksi suuren määrän sellaista arjen käyttäytymistä, jota lainsäädäntö tai vallitseva yhteiskuntamoraali eivät enää pidä pahana. Tällainen puhe ei kuitenkaan aseta ihmisiä yhteiskunnassa eriarvoiseen asemaan. Kyse on jokaisen ihmisen jumalasuhteesta – ja siitä huolehtiminen on “kirkon oma asia”.

Edelleen olisi virheellistä nostaa homoseksi erityiseksi synniksi muiden ohitse. Kirkon eetoksen mukaan esiaviolliset suhteet tai aviorikos ovat yhtä suuria syntejä. Edellä mainittujen raamatunkohtien perusteella on aivan yhtä selvää, että jos avionrikkoja ei kadu Jumalan edessä tekoaan ja ripittäydy siitä, hän on kadotuksen oma. Kristillinen kirkko on aina julistanut näin ja tekee sen myös jatkossa. Kuitenkaan tähän yksityiskohtaan juuri kukaan ei ole enää pahentunut.

Mielensä pahoittaminen tai loukkaantuminen on perusteetonta myös siksi, että oikeusistuimessa on mahdotonta käsitellä uskonnollista vakaumusta. Oikeusistuin ei voi ratkaista sitä, saako kirkko julistaa synnin synniksi. Luterilainen teologia korostaa tätä erityisesti regimenttiopissaan. Oikeusistuimen tehtävänä on ainoastaan arvioida, minkälainen toiminta on Suomen lakien mukaista tai sitä vastaan. Kirkko pitää huolen hengellisen sanoman julistamisesta. Kun Päivi Räsänen siis osoittaa itse mieltään Helsingissä toteutetun Pride-nimisen mielenosoituksen osallistumisvalintoja kohtaan, hän tuo kirkon valtuutettuna esille luterilaisen kirkon uskonnollisen näkemyksen seksuaalisuuden alueen synneistä. Viesti on suunnattu luterilaiselle kirkolle.

Raamatuntutkimuksen johtopäätös

Johtopäätös raamatuntutkimuksen ehdoilla tehdystä analyysistä on yksinkertainen. Vaikka kristillinen kirkko lähestyy jokaista ihmistä samalla tavalla ja on Herransa tapaan “syntisten ystävä”, se ei hyväksy synnissä pysymistä. Raamatun kielteinen kanta homoseksuaaliseen toimintaan on yhtä ehdoton kuin vaikkapa aviorikokseen. Asia on Raamatun äärellä niin selvä, että on suorastaan hämmentävää, että tästä yksinkertaisesta tosiasiasta on edes synnytetty keskustelua Suomessa.

Mikäli pelkkä Raamatun näkemyksen esillä pitäminen olisi tuomittavaa, professori Räisänen olisi ilmeisesti pitänyt tuomita jo 1980-luvulla. Tänä päivänä puolestaan Päivi Räsäsen tilalla voisi yhtä hyvin olla dosentti Kari Kuula, jonka esille nostama näkemys on täysin yksiselitteinen: tällainen on Raamatun näkemys. Niinhän Päivi Räsänenkin on sanonut. Jokaisen kannattaa kuitenkin herättää mielessään pohdinta siitä, onko asiallista tai edes mahdollista aloittaa hyökkäys Raamatun itsensä sisältämää oppia vastaan.

Tutkinnan alla on Suomessa kuitenkin vain jokunen puheenvuoron käyttäjä – ja nimenomaisesti kirkkovaltuutettu Räsänen – eivät eksegeetit. Julkista keskustelua ei käydä järkiperustein eikä akateemisin argumentein. Meidän aikamme keskustelua ohjaa postmoderni arvoliberalismi. Kyse on arvokonfliktista, jossa marginaaliryhmien ajama identiteettipolitiikka kyseenalaistaa arvokiistassa esille tulleita vihollisiaan valikoiden. Tässä tapauksessa syytöksillä pyritään kyseenalaistamaan tunnustavan kristityn kansalaisen oikeus perustella kantaansa hengellisesti julkisessa keskustelussa.