Kaikki eivät sitä löytäneet

Eri järjestöjen ja kirkkokuntien yhteinen evankelioimiskampanja “Se löytyi” on heti alettuaan saanut osakseen ankaraa kritiikkiä ja “ennustettavia puheenvuoroja ennustettavilta tahoilta” – kuten eräs arvioija tuoreeltaan totesi. Jakolinjat ovat perinteiset: kasvot synkkinä elävän uskon vastustajiksi nousevat nyt valtaan viehtyneet city-körttiläiset ja kansankirkon kirstunvartijat. Siksi kritiikin äänet kuuluvat pylvässaleista, jotka on miehitetty ja naisitettu kirkkohistorian “oikealla puolella” olevilla ehdokkailla ev.lut. kirkon keskuksesta tuomiokapituleihin ja Kotimaa-konsernin joka tasolle. Sieltä on hyvä huudella, kun kukaan ei uhkaa. 

Sisältö on tietenkin perinteinen. Kastetuille kristityille ei evankeliumia julisteta. Ihminen tulee uskoon kasteessa ja sen jälkeen kaikki on selvää. Jokainen järjestö ja julistaja joka alkaa tämän jälkeen “vaatia” kastetuilta uskoa, on uhka luterilaiselle kirkolle. 

***

Esitetyn kritiikin vastenmielisin piirre taitaa olla siinä, että erilaiset kansankirkolliset kulttuurikristityt ovat avoimesti pilkanneet kampanjan vihkosessa kirjoittaneita ihmisiä. Nämä ovat tavallisia seurakuntalaisia, jotka ovat vilpittömästi ja rohkeasti avanneet sisimpänsä ja kertoneet iloisesti uskonsa kohteesta Kristuksesta. Nyt luterilaisen kirkon mahtimiehet ja teräsnaiset ovat piispatasoa myöten hyökänneet heidän uskonnollista kokemustaan vastaan. Ylimielinen kritiikki on puettu lisäksi muotoon, jonka mukaan puhe uskosta ei kuulu luterilaisuuteen.

Tuollainen heitto on asiaton ensinnäkin siksi, että kampanja ylittää kirkkokuntien ja tunnustuskuntien rajat. Kampanja on ekumeeninen ja sellaisena periaatteessa hyvin suositeltava. Toisten kirkkokuntien uskonkäsityksen pilkkaaminen ei ole ennen kuulunut kirkkojen väliseen vuorovaikutukseen, mutta meidän aikanamme tämäkin on muuttunut. Uppoavaa jälkiluterilaisuutta yritetään korottaa toisten kustannuksella hieman hölmösti tilanteessa, jossa “kansankirkko” on todellisuudessa kuopattu jälkikristillisyyden hyökyaallossa vuosia sitten.

Mitä nyt suojellaan? Ihanteena on kuvitelma “neljän miljoonan uskovan kirkosta”, jonka piispa Mikko Heikka lanseerasi parisen vuosikymmentä sitten. Tosin hän vain kirjasi kirkon johdon laajemmin hyväksymän periaatteen. Kirkko on kriisissä. Jäsenmäärä laskee ja yhteiskunnan vastustus on kasvamassa. Siksi on betonoitava harmittoman kirkon perustus, kirkon, joka voisi palvella vielä tilanteessa, jossa juuri kukaan jäljellä olevasta neljästä miljoonasta “ei usko niin kuin kirkko opettaa”. Eipä tosin usko suuri osa papeistakaan.

***

Mutta takaisin sisältöön. Mikä on luterilainen käsitys? Ovatko kriitikot teologisesti oikealla tiellä? Tarvitseeko kastettu luterilainen kristitty uskoa? Julkisuudessa kovaan ääneen esiintyneiden teologien, pappien ja piispojen olisi varmaankin syytä hieman tarkentaa oppihistorian hallintaansa.

Jeesus sanoi tavan takaa: sinun uskosi on sinut pelastanut. Apostolit julistivat: usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut. Paavali puolestaan kirjoitti luterilaisten kannalta kuolemattomat sanat: “Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room. 4). 

Näiden raamatunkohtien perusteella Luther ja hänen ystävänsä uskonpuhdistuksessa muotoilivat lyhyen lauseen, josta tuli luterilaisten iskulause: sola fide. Yksin uskosta. Kannattaisi ehkä olla varovaisempi kun väittää, että elävän uskon näköala ei kuulu luterilaisuuteen.

***

Kerronpa teille tarinan. Kun professori ja piispa Eero Huovinen piti aikanaan teologisilla opintopäivillä Kauniaisissa luennon kuuluisan saarnamiehen Kalevi Lehtisen teologiasta, hän kiinnitti erityistä huomiota ikuisen pelastusvarmuuden oppiin. Tarkoin tekstiesimerkein Huovinen osoitti, että Lehtinen oli omaksunut tämän kalvinistisen opin ja sen ohella eräitä muitakin piirteitä. Olin itse kuuntelemassa ja olin analyysistä pääosin samaa mieltä. Teksti löytyy muuten vanhoista Teologisen Aikakauskirjan numeroista.

Huovisen kritiikin ydin oli siinä, että Lehtisen opetus ei ole luterilaisen opin mukaista. Ikuisen pelastusvarmuuden ajatus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kerran kastettu kirkon jäsen ei voi enää joutua kadotukseen. Kuulostaako tutulta? Ongelmana on se, että kyseinen oppi perustuu meille vieraaseen kaksinkertaisen predestinaation ajatukseen (Kristus ei ole kuollut kadotukseen joutuvien puolesta). Luterilaiset opettivat toisin: Kristus on kuollut koko ihmiskunnan kaikkien syntien puolesta. Siksi kuka tahansa, joka uskoo Kristukseen, pelastuu. Yksin armosta. Mutta uskon voi myös menettää. Sitä on ruokittava evankeliumilla.

Tämä on ankara opetus. Aikamme uuskansankirkollisen liikkeen edustajat, vaivattoman neljän miljoonan kirkon julistajat, ovat samassa linjassa kalvinistien kanssa. Heille kaste riittää. Usko on puolestaan kirosana. Kuvitellessaan olevansa aitoluterilaisia he ovat todellisuudessa luopuneet luterilaisuudesta. 

Kun samainen piispa Huovinen myöhemmin kirjoittaa omassa katekismuksessaan kasteesta, hän muistuttaa: “kaste ja usko”. Lisäksi hän lainaa vanhaa Lutheria, joka omassa katekismuksessaan selittää, miten kasteen vesi voi aikaansaada pelastuksen. “Sitä ei vaikutakaan vesi, vaan veteen liittyvä ja vedessä oleva Jumalan sana sekä Jumalan sanaan luottava usko.” Ajatuksen taustan muodostaa juuri edellä kirjoitettu lainaus Markukselta: “joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen”.

Usko ei ole mitään passiivista luonnonsuojeluyhdistyksen rivijäsenyyttä. Elävä usko riemuitsee ylösnousseesta Kristuksesta, jonka osallisuuden kristitty kokee joka kerta käydessään ehtoollisella, uhriaterialla hänenkin syntiensä edestä. Neljän miljoonan kirkossa tämä ei näytä tällä hetkellä toteutuvan. Ehtoollisella käy kirkon omien tilastojen mukaan viikoittain joitain promilleja seurakuntien jäsenmäärästä. Numerot eivät täsmää.

***

Miten syntinen ihminen sitten voi uskoa? Itsessään hän ei voi tietenkään kääntyä. Syntiinlankeemuksen takia hän on hengellisesti kuollut ja makaa jo arkussa. Siinä on lähtökohta omien “tekojen” arvolle kääntymyksessä. Siksi uskon syntyminen kasteessa on hieno kuva siitä, että syntinen itse ei voi pelastustaan aikaansaada – eikä tarvitsekaan.

Luterilaisen opin mukaan ihmisellä on kuitenkin vapaa tahto “alapuolellaan” oleviin asioihin nähden. Hän voi lukea Raamattua, käydä ehtoollisella, ja vaikka kävellä “Se löytyi” tapahtumaan – ja myös tunnustaa syntinsä, kun Herran sana alkaa sattua sydämeen. Usko luottaa Jumalan sanaan joka päivä yhä uudestaan, kuten Luther yllä sanoo. Ei se sen vaikeampaa ole.

Kääntymyksen tai “paluun kasteen armoon” (jokainen saa sanoittaa tämän kuten tahtoo) synnyttää joka tapauksessa Jumalan sana, joka on “toiminnallinen” ja “vaikuttava”, kuten oppineet sanovat. Paavali sanoi asian yksinkertaisemmin: “Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima”. Tämä evankeliumi on se keskus, joka yhdistää eri kirkkokuntien uskovat. Siitä useimmat kristityt ovat aina ja kaikkialla yhtä mieltä. Evankeliumi synnyttää ilon Kristuksesta, joka on uskon alkaja ja täyttäjä.

Tuntuu hirveältä, kun luterilaisen kirkkomme johtoportaan ihmiset yksi toisensa jälkeen eivät tätä enää tunnista. Mutta samalla on hienoa ajatella, että Se löytyi -kampanjan ansiosta moni viiden ja puolen miljoonan ihmisen joukosta Suomessa voi kohdata tämän Jumalan vaikuttavan sanan, löytää uudelleen sen Kristuksen, joka on pessyt hänet puhtaaksi, tai löytää ensimmäisen kerran syntisten Vapahtajan, joka armahtaa häntä.

Advertisement
%d bloggaajaa tykkää tästä: