Hakeeko syyttäjä Räsäsestä ennakkotapausta YK:n sopimusten vastaisesti?

Valtakunnansyyttäjän nostamat syytteet kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan ovat otsikoissa päivästä toiseen. Suomessa hieman vähemmälle huomiolle on jäänyt eurooppalaisen Evankelisen Allianssin (European Evangelical Alliance) pääsihteerin Thomas Bucherin kirjoittama julkilausuma “EEA Statement on Päivi Räsänen”. Espanjan Evankelinen Allianssi lähetti mainitun tekstin kirjeenä Suomen hallitukselle, minkä uutissivusto Evangelical Focus uutisoi 12.5. 2021 otsikolla “European Evangelical Alliance sends letter to Finnish government expressing ‘dismay’ over Päivi Räsänen case”. 

Bucher korostaa julkilausumassaan, että Suomessa nostetut syytteet koskettavat olennaisesti kysymyksiä uskonnonvapaudesta ja sananvapaudesta. Hän viittaa suomalaiseen esitutkintaan, jossa poliisi on todennut, että Raamatun näkemyksiä sinänsä ei voi pitää yhteiskunnassa agitaationa. Muussa tapauksessa nimittäin Raamattujen esilläpito olisi jo itsessään rikollista. Bucher lainaa myös eurooppalaista ihmisoikeussopimusta European Convention on Human Rights (sekä eräitä muita tekstejä) muistuttaessaan, että kansainvälisten sopimusten mukaan “ihmisillä on oikeus ilmaista näkemyksensä julkisesti”.

Kotimaista keskustelua ajatellen valtakunnansyyttäjä on jo itse julkisissa esiintymisissään (Helsingin Sanomissa) pyrkinyt kumoamaan tällaiset perusteet. Syyttäjän näkemys on, että Raamattu saa säilyttää paikkansa, mutta jos tietty Raamatun lause tuodaan uuteen yhteiskunnallisen keskustelun yhteyteen, siitä voi tulla loukkaava ja samalla laiton. On ilmeistä, että syyttäjätaho haluaa tehdä rajanvetoa uskonnon ja sananvapauden suuntaan. Syyttäjä pyrkii rajoittamaan sananvapautta kriminalisoimalla tietyt näkemykset. Silloin keskeisin kysymys koskee sitä, rikotaanko näin uskonnonvapautta.

Evankelisen Allianssin keskeisin peruste koskee kuitenkin sitä, että YK:n hyväksymä asiakirja Rabat Plan of Action on jo vuosia sitten käsitellyt vaikeaa kysymystä vihapuheesta ja uskonnonvapaudesta. Bucher toteaa, että yhdenkään Räsäsen saaman syytteen kohdalla Rabat Planin esille kirjoittamat kriteerit eivät täyty. Tarvetta keskusteluun ja vihapuheen määrittelyyn on kyllä ollut YK:nkin piirissä. Jännitteet sananvapauden kohdalla ovat nousseet lähes yksinomaan länsimaisesta arvokonfliktista, jota on niin Yhdysvalloissa kuin YK:ssa käsitelty yli vuosikymmenen ajan (rasismia käsittelevä debatti on tästä täysin erillinen). Dosentti Markku Ruotsila kuvaili arvokonfliktista noussutta YK:n sisäistä kiistaa suomalaiselle yleisölle Aamulehdessä jo vuonna 2007. 

Mikä on Rabat Plan of Action?

    YK:n yleiskokouksessa käsiteltiin tammikuussa 2013 vuosiraporttia ihmisoikeuksista. Sen puitteissa nostettiin esille monen eri työpajan osaraportteja. Vihapuhetta käsitelleen työpajan tulokset esiteltiin ryhmän asiakirjassa Rabat Plan of Action. Rabatin raportin pääkohdissa käsiteltiin nimenomaan vaikeaksi koettua sanavapauden ja uskonnonvapauden välistä eroa. Tekstissä suojataan monin paikoin vähemmistöjen oikeuksia ja siinä tuomitaan syrjintä ehdottomasti. Samalla on kuitenkin ollut välttämätöntä tunnistaa se arvoristiriita, joka jää perinteisten kristillisten kirkkokuntien ja postmodernin uusmoralismin välille, kuten myös seksuaalisten vähemmistöjen pyrkimysten ja monien muiden uskontojen välille (kuten islam, juutalaisuus tai hindulaisuus). Lyhyt tutustuminen asiakirjan ratkaisuihin valaisee myös kotimaista keskusteluamme.

Asiakirjassa todetaan ensinnäkin, että uskonnolliset ryhmät ovat valitettavasti joutuneet usein syrjinnän ja vihamielisen käyttäytymisen kohteiksi (suffered various forms of discrimination, hostility or violence). Siksi arvoja koskevissa jännitteissä on pyrittävä jännitteiden purkamiseen. Rabat Plan esittääkin, että sananvapauden rajoittamisessa tulisi jäsenvaltioissa olla erittäin korkea kynnys (§29). Nostan asiakirjasta esille avainkohdat 10 ja 17. 

10. Usein väitetään, että sananvapaus ja uskonnon- tai vakaumuksenvapaus ovat jännitteisessä tai jopa ristiriitaisessa suhteessa keskenään. Todellisuudessa ne ovat toisistaan ​​riippuvaisia ​​ja vahvistavat toisiaan. Ei voi olla vapautta harjoittaa tai olla harjoittamatta uskontoaan tai vakaumustaan, jos sananvapautta ei kunnioiteta, koska vapaa julkinen keskustelu perustuu ihmisten omaksumien vakaumusten monimuotoisuuden kunnioittamiseen. Samoin sananvapaus on välttämätöntä sellaisen ympäristön luomiseksi, jossa voidaan käydä rakentavaa keskustelua uskonnollisista asioista. Vapaa ja kriittinen ajattelu avoimessa vuoropuhelussa on järkevin tapa tutkia, noudattavatko vai rikkovatko uskonnolliset tulkinnat niitä alkuperäisiä arvoja, jotka ovat uskonnollisen vakaumuksen perustana.”

Asiakirjan näkemys uskonnonvapaudesta on selkeä. Jäsenvaltioiden lainsäädännön ei tule omaksua rajoituksia, jotka eivät kunnioita uskonnon omaksumia näkemyksiä. Lisäksi asiakirjassa määritellään tarkasti yhteiskunnallisen kohtelun tasapuolisuus: mitään uskomusjärjestelmää tai näkemystä ei saa lainsäädännössä suosia toisen kustannuksella. 

“17. Kansainvälisellä tasolla vihaan kiihottamisen kielto on selkeästi vahvistettu kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (International Covenant on Civil and Political Rights) 20 artiklassa ja kaikenlaisen rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 4 artiklassa. Ihmisoikeuskomitea korostaa tätä mielipiteitä ja sananvapautta koskevassa yleiskommentissa nro 34 (2011), jossa todetaan: “kaikenlaiset ilmaukset uskonnon tai muun uskomusjärjestelmän, myös jumalanpilkkalakien, kunnioittamista vastaan ovat ristiriidassa yleissopimuksen kanssa, lukuun ottamatta yleissopimuksen 20. artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja erityistilanteita. Estämiseen pyrkivien kieltojen on lisäksi täytettävä ICCPR: n 19 artiklan 3 kohdan tiukat vaatimukset sekä 2, 5, 17, 18 ja 26 artiklan vaatimukset. Siten ei ole luvallista, että mikään laki syrjisi esimerkiksi tiettyä uskontoa tai vakaumusta toisen hyväksi – tai jopa sitä vastaan – tai näiden kannattajia suhteessa toisten näkemysten kannattajiin, tai uskonnon kannattajia uskonnottomien suhteen. Ei myöskään ole sallittua, että mainittuja ​​kieltoja käytettäisiin estämään tai rankaisemaan uskonnollisten johtajien kritiikkiä tai uskonnon uskomusjärjestelmän ja opinkappaleiden kommentointia” (kohta 48).”

Rabat Plan -asiakirjan viesti on yksiselitteinen. Jos määritelmiä katsotaan kristinuskon näkökulmasta, ne korostavat, että ideologisia näkemyksiä ei tule yhteiskunnassa nostaa uskonnollisen elämäntulkinnan yläpuolelle. “Siten ei ole luvallista, että mikään laki syrjisi esimerkiksi tiettyä uskontoa tai vakaumusta toisen hyväksi – tai jopa sitä vastaan – tai näiden kannattajia suhteessa toisten näkemysten kannattajiin, tai uskonnon kannattajia uskonnottomien suhteen.” Vaikka on ilmeistä, että arvoliberaalien näkemysten kannattajat ovat jo pitkään pyrkineet syjäyttämään ja jopa kriminalisoimaan kristillisestä uskosta ja Raamatusta nousevia käsityksiä ihmisyydestä, Rabat Plan hakee soviteltua yhteiselämää. Uusien näkemysten varjolla ei tule kyseenalaistaa kristillistä ihmiskäsitystä YK:n jäsenvaltioissa.

Vihapuheen arvioimisen kriteerejä

Asiakirja käsittelee niin syrjintää, vihapuhetta kuin kiihottamistakin. Vihapuheesta epäiltyjen lauseiden arvioimiseen Rabat Plan esittää kuusiportaista asteikkoa (§ 29). 

1. Olennaista on konteksti eli tilanne, jossa lause on esitetty. Onko esityksen tavoitteena ollut tarkoituksellinen vihaan kiihottaminen.

2. Puhujan asemalla on edelleen keskeinen merkitys, kuten myös sillä yleisöllä, jolle puhe kohdistetaan.

3. Puheen tarkoitus eli intentio on avainasemassa. Pelkkä holtiton kirjoittelu ei ole vielä loukkaus sinänsä. Puhujan tulee olla kiihottamisen erityinen toimija.

4. Puheen sisältö on tärkeä, koska sen avulla arvioidaan sitä, onko puhe tahallisesti toisia vastaan hyökkäävä ja provosoiva. 

5. Puheen laajuus ja tavoittavuus on lisäksi pantava merkille. Tällöin kiinnitetään huomiota siihen, käytetäänkö välineinä esimerkiksi lehtisiä, median kanavia tai internetiä. 

6. Lopulta todetaan, että kiihottaminen on välitön ja järjestäytymätön rikos, toiminto sinänsä. Sen ei tarvitse todellisesti synnyttää väkivaltaista toimintaa. Siitä huolimatta on arvioitava todellisen haitan tuottamisen riskiä. Kaikkineen kiihottamisen tai vihapuheen pyrkimyksenä on haitan tai vahingon tuottaminen. Mikäli sellaista ei osoiteta, puhe jää yleensä mielipiteen tasolle.

Kuten Evankelisen Allianssin Bucher totesi, Räsäsen saamien syytteiden kohdalla yksikään näistä perusteista ei toteudu. Hänen seksuaalisuutta käsittelevä vanha kirjansa tuo ainoastaan esille siihen aikaan Suomessa tavallisen psykoanalyyttisen näkemyksen homoseksuaalisuuden luonteesta. Peruste on akateeminen eikä kirjoittamisen tavoitteena ole synnyttää vihaa ketään kohtaan. Jotkin syytteistä ovat puolestaan väärinymmärryksiä, kuten kvasiteologinen kuvitelma siitä, että Räsäsen mukaan homoseksuaalit ihmiset eivät olisi samalla tavalla Jumalan luomia kuin muut. Lisäksi Räsäsen suuhun on laitettu tuomittavalta kuulostavia lauseita, joita hän ei ole koskaan sanonut. Tällaisten arviointi on tarpeetonta. 

Twitterissä esitetty niin sanottu Pride-viesti on helppo analysoida Rabat Planin kriteerien avulla. Räsäsen asema on ollut kirkkovaltuutettu ja kristitty vaikuttaja. Hänen yleisönään eli kohteenaan on ollut joukko kirkon päättäjiä, jotka ovat tehneet päätöksen “kirkon” eli eräiden helsinkiläisten vaikuttajien (koska kirkon johto sanoutui nopeasti irti kyseisestä “päätöksestä”) osallistumisesta Pride-kulkueeseen. Puheen intentiona oli muistuttaa kyseisiä päättäjiä siitä, että kirkon oman voimassa olevan opetuksen mukaan kristillinen etiikka ei hyväksy homoseksuaalista käyttäytymistä. Raamattusitaatit tukivat tätä viestiä. Näin ollen muutkaan kriteerit eivät täyty. Puhe ei ollut kiihotusta itse Pride-kulkueen järjestämistä vastaan (vaan ainoastaan kritiikkiä kirkon osallistumista vastaan) eikä mitään homoseksuaalien tai muiden suuntausten edustajien ryhmää vastaan – eikä se ollut homoseksuaalisten ryhmien suhteen hyökkäävä. Kontekstina on kirkko, ei kulkue.

Kun valtakunnansyyttäjä on tehnyt syyttämispäätöksen ja ratkaisua arvioidaan Rabat Planin kriteerien näkökulmasta, syyttäjä kaiketi pitää homoseksuaalisen käyttäytymisen kritiikkiä Suomen lain valossa rangaistavana. Mitään muuta johtopäätöstä ei mainittujen kriteerien valossa voi tehdä.

Länsimaiden raastava arvokiista

Arvokonfliktissa on kyse siitä suuresta kulttuurisesta muutoksesta, jonka postmoderni filosofia eri muodoissaan on tuonut länsimaihin. Sen keskeisin ilmenemismuoto on gender-ideologia, joka pyrkii tietoisesti murtamaan perinteiset kristilliset näkemykset perheestä ja seksuaalisuudesta. Tähän konfliktiin liittyvät alussa mainitut Räsäsen saamat syytteet. Räsäsen syyttelijät ja kanteluiden esittäjät tukevat seksuaalisten vähemmistöjen ja niiden perustamien järjestöjen tavoitteita. Itse syytekohdat koskevat joko rajatusti homoseksuaalista käyttäytymistä tai laajemmin gender-idelogiaa edistävän Pride-kulkueen ja Pride-yhteisön asemaa luterilaisen kirkon piirissä.

Rabat Plan -asiakirja on aikanaan neuvoteltu ja kirjoitettu nimenomaan siksi, että länsimaissa esille noussut kulttuurikonflikti on synnyttänyt voimakkaita jännitteitä nuoren sukupolven irtautuessa kristillisen perinteen arvomaailmasta. Jännitteet ovat tuottaneet lukuisia oikeudenkäyntejä niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. Lähin esimerkki tästä löytyy muutamien vuosien takaa Ruotsista. Kun arvokonfliktin aalto yltää nyt Suomeen noin kymmenen vuotta YK:n työryhmän perustamisen jälkeen, syyttäjälaitos on täällä koko mainitusta historiasta huolimatta yhä kykenemätön hahmottamaan perinteisen kristillisyyden asemaa menossa olevassa arvoristiriidassa.

YK:n Rabat Planin valossa asetelma näyttää siltä, että Suomen syyttäjälaitos hakee omaa ratkaisuaan. Haastattelujenkin perusteella on selvää, että valtakunnansyyttäjä pyrkii rikkomaan uskonnonvapauden perinteisen tulkinnan ja asettamaan rajat uskonnolliselle puheelle julkisessa keskustelussa. Tästä näkökulmasta katsoen Suomi on yllättäen kansainvälisen keskustelun etulinjassa ja näyttää vähät välittävän konfliktin laajemmasta merkityksestä.

Oikeudenkäynti on luonnollisesti vasta edessä, mutta koska valtakunnansyyttäjä on pitkän prosessin aikana tullut monta kertaa laajoilla kannanotoilla julkisuuteen – ja jopa syytteiden jättämisen jälkeen tulkinnut niitä julkisesti Helsingin Sanomissa – julkisessa keskustelussa on mahdollista arvioida hänen edustamiaan näkemyksiä. Syyttäjä on yrittänyt puheenvuoroissaan esittää, että Räsäsen kommentit eivät kuulu uskonnon, vaan yhteiskunnallisen keskustelun piiriin. Näin hän on pyrkinyt erottamaan Räsäsen käyttämät ilmaisut uskonnollisesta diskurssista ja hakee lauseiden synnyttämistä reaktioista perustetta loukkaamiselle. YK:n Rabat Plan -asiakirjan tarkan määrittelyn valossa sellainen ei kuitenkaan ole mahdollista. Jos kristitty ilmaisee esittävänsä tietyn uskomuksen Raamatun perusteella, diskurssi on uskonnollinen ja sitä suojaa YK:n jäsenvaltiossa hyvinkin tarkka uskonnonvapauden periaate.

Miksi Räsäsen pitäisi vaieta? Vaatiiko syyttäjätaho nyt sitä, että kristittyjen luterilaisten ihmisten Suomessa tulisi hyväksyä homoseksuaalinen käyttäytyminen? Siltä tilanne vaikuttaa. Esimerkiksi Pride-kuluetta koskevan kiistan ytimessä on nimenomaan kirkon sisäinen riita siitä, tuleeko luterilaisen kirkon hyväksyä homoseksuaalinen käyttäytyminen vai ei. Kukaan ei ole vaatinut, että homoseksuaaleilla ihmisillä ei saisi olla lain edessä tasa-arvoista asemaa tavallisena kansalaisena seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Siksi jäljelle jää johtopäätös, että valtakunnansyyttäjä pyrkii kieltämään Suomessa homoseksuaalista käyttäytymistä elämäntapana kritisoivat näkemykset ja suorastaan kriminalisoimaan ne – ilmeisen tietoisena siitä, että kyseessä ovat kirkon voimassa olevat näkemykset. Tämä on niemenomaisesti vastakohta Rabat Plan -asiakirjan YK:n jäsenmaille antamiselle suosituksille. 

Olennainen kysymys kuuluu: pyrkiikö syyttäjätaho nyt rajaamaan uskonnollista sananvapautta ja Raamatun käyttöä Suomessa YK:n sopimusten vastaisesti?