Kansanedustaja Päivi Räsäsen tapaus on saanut viime päivinä Suomessa – ja ulkomaillakin – suunnattoman näkyvyyden valtakunnansyyttäjän päätettyä syyttää häntä “kiihottamisesta kansanryhmää vastaan” oikeudessa. Syyttäjä on päätellyt, että hänellä on oikeudessa pitävät syytteet, joiden avulla Räsäsen tuomio on ainakin syyttäjälaitoksen näkökulmasta todennäköinen. Niin asian käsittelyssä kuin julkisessa keskustelussa on kuitenkin unohdettu tapauksen yksi tärkeä piirre. Sekä syyttäjälaitoksen tiedotteessa että Helsingin Sanomien haastattelussa keskeiseksi syytekohdaksi on noussut Räsäsen twiitti, jossa hän kritisoi kirkon osallistumista Pride-kulkueeseen. Luterilainen kirkko on siten yksi kiistan osapuolista. Ja kuten keskustelua seuraavat muistavat, virallisesti kirkko oli kulkueen edustamasta ideologiasta samaa mieltä Räsäsen kanssa.
Räsästä ei nimittäin olla viemässä tuomarien eteen vain joidenkin kirjojen johdosta. Sen sijaan ongelmana on se, että hän on rohjennut vastustaa kirkon osallistumista Pride-kulkueeseen. Saanen muistuttaa, että kyseessä oli poliittisesti ja kirkkopoliittisesti tuettu kulkue, jonka kärjessä käveli silloinen pääministeri Antti Rinne ja hänen vierellään Helsingin emerita-piispa Irja Askola. Mutta kuka muistaa, että luterilaisen kirkon osallistumisesta syntyi kirkon sisällä myrsky?
Kiista Pride-kulkueesta
Historiaton media näyttää jo unohtaneen, että kirkon osallistuminen Pride-kulkueeseen nostatti väittömästi kirkossa paljon Räsäsen twiittiä laajemman kiistan. Neljä kirkkoherraa julkaisi Itä-Savo -lehdessä (20.6.2019) kirkon päätöstä kritisoivan kannanoton. Hieman myöhemmin yksitoista kirkon järjestöjen johtajaa antoi kannanotolle julkisen tukensa. Kirkkoherrojen kannanotossa todettiin muun muassa:
“Viime päivinä seurakuntalaisia on pöyristyttänyt tieto siitä, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ryhtynyt Helsinki Pride -tapahtuman viralliseksi tukijaksi. Päätöksen tästä on tehnyt kirkkohallituksen johtoryhmä. Kansliapäällikkö Pekka Huokuna perustelee osallistumista näin: ‘Helsinki Priden kumppanien teema ’avoin kaikille’ on sopusoinnussa sen kanssa, että myös kirkon perussanoma armosta ja rakkaudesta on tarkoitettu jokaiselle ja että kirkossa on tilaa kaikille.’
Pitää tietenkin paikkansa, että kirkon sanoma on tarkoitettu jokaiselle, sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta. Tästä huolimatta ei voida sivuuttaa sitä tosiasiaa, että Setan järjestämän Pride-kulkueen taustalla vaikuttaa gender-ideologia, joka on selkeästi vastoin Raamatun, Kristuksen kirkon yhteisen Tradition ja oman kirkkomme opetusta ihmisestä, avioliitosta ja seksuaalietiikasta.
On selvää, että kirkkohallituksen johtoryhmä on ylittänyt valtuutensa ja kävellyt yli Raamatun sanan ja kirkolliskokouksen. Johtoryhmä ei voi tehdä Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa koskevia päätöksiä. Seurakuntiemme teologiasta ja hengellisestä elämästä vastaavina viranhaltijoina ja kirkolliskokousedustajina sanoudumme irti Pride-kampanjasta. Silti seurakunnissamme on edelleen tilaa kaikille, sukupuolesta, poliittisesta vakaumuksesta, rodusta, yhteiskunnallisesta asemasta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.”
Piispa Seppo Häkkinen kirjoitti puolestaan Itä-Häme -lehdessä (26.6.2019) kirkon päätöksen taustoista välittömästi seuraavaa:
“Kirkkohallituksen johtoryhmä ilmaisi tukensa Helsinki Pridelle. Johtoryhmän päätös sai aikaan avoimen kirjeenvaihdon kansanedustaja Päivi Räsäsen ja arkkipiispa Tapio Luoman välillä. Valitettavasti julkisuudessa on Kirkon viestinnän tiedotteen pohjalta uutisoitu, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ryhtynyt Helsinki Priden tukijaksi. Johtavista viranhaltijoista koostuvalla Kirkkohallituksen johtoryhmällä ei kuitenkaan ole valtuuksia tehdä tällaisessa asiassa koko kirkkoa koskevia päätöksiä.”
Piispa Häkkinen arvioi kokonaisuutta edelleen kirkon opin näkökulmasta:
“Kirkkohallituksen johtoryhmän tarkoituksena lienee ollut sanoa, että kirkossa on tilaa kaikille ja kaikenlaisille ihmisille. Tässä ajatuksessaan se liittyy piispainkokouksen vuoden 2016 selontekoon. Sen mukaan kirkossa on tilaa erilaisille perheille, yksineläville, eronneille sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville. Erityisesti erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat ovat liian usein joutuneet kohtaamaan kirkossa torjuntaa ja kunnioituksen puutetta. Monesti heitä on kohdeltu väärin. Siksi on tärkeää korostaa, että kirkko on avoin kaikille ja sen sanoma kuuluu jokaiselle. Kirkko ei ole koskaan ollut täydellisten yhteisö; onneksi, sillä sen vuoksi sinulla ja minullakin on mahdollisuus olla sen jäseniä. Jumalan kodissa on paikka jokaiselle ja Jumalan rakkaus ulottuu kaikkialle.
Samanaikaisesti on selvää, ettei kirkko ole avoin kaikelle. Tästä näkökulmasta katsottuna Kirkkohallituksen johtoryhmän päätös antaa tukensa Pride-viikolle on ongelmallinen, sillä sen taustalla vaikuttava ihmis- ja avioliittokäsitys on kirkon opetukselle vieras ja osin sen vastainen.”
Kun piispa ja kirkkoherrat kritisoivat Kirkkohallituksen johdon päätöstä lähteä tukemaan Pride-kulkuetta, he eivät kritisoineet homoseksuaalien ihmisten osallistumista kirkon toimintaan. Vielä vähemmän he halveksivat homoseksuaaleja tai muihin seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä henkilöinä – tai edes vastustivat heidän oikeuttaan järjestää kulkueita. Kritiikki koski sisältöä. On eri asia todeta Suomessa, että Pride-järjestöllä on laillinen oikeus edistää täällä asiaansa ja pitää tapahtumia, kuin väittää että luterilaisella kirkolla olisi jonkinlainen yhteiskunnallinen velvollisuus hyväksyä järjestön edustama ideologia.
Mainitut tahot kritisoivat Pride-järjestön toiminnassa tälle ajalle tyypillistä arvoliberaalia gender-ideologiaa, joka pyrkii valtaamaan julkisen keskustelun tilan Suomessa ja sanelemaan arvokysymykset kirkon näkemyksestä piittaamatta. Kirkon saarnavirkaa hoitavien (eräiden) piispojen ja (monien) pappien vastaus on, että kyseisen ideologian ihmis- ja avioliittokäsitys on kirkon opetukselle vieras ja osin sen vastainen. Samaan asiaan liittyvä Räsäsen twiitti ei siten ollut yksittäinen tai erillinen Kirkkohallituksen johtoryhmän päätöstä koskeva mielenilmaus, vaan osa hyvin laajaa ja polarisoitunutta kirkon sisäistä kiistaa.
Kiista kirkon sisällä
Kirkon ylimmän portaan ja piispojen keskuudessa syntyi siten itse kulkueen jälkeen – ei siis Räsäsen twiitin jälkeen – avoin riita sekä osallistumisesta että siitä, oliko Kirkkohallituksen johtoryhmällä ylipäätään valtuuksia tehdä osallistumisesta päätöstä. Osa kirkon johdosta sanoutui päätöksestä nopeasti irti. Jännite oli näkyvä ja media uutisoi sen laajasti.
YLE:n haastattelun (28.6.2019) mukaan Oulun piispa Jukka Keskitalo selvitti asiaa virallisia kanavia ja totesi pian konfliktin jälkeen, että Kirkkohallituksen johtoryhmällä ei ollut toimivaltaa päättää Pride-kumppanuudesta. Uutinen lainasi piispa Keskitaloa: “Kirkkohallituksen johtoryhmä on keskusteluelin, jolla ‘ei ole toimivaltaa päättää yhtään mitään yhtään mistään kysymyksestä’.” Keskitalo jatkoi: “Suomen evankelis-luterilainen kirkko julkisyhteisönä ei myöskään ole Helsinki Priden yhteistyökumppani, vaikka tällainen mielikuva on nyt epäselvällä toiminnalla ja tiedottamisella syntynyt.” Samaan viittasi piispa Häkkinen yllä. Toiminta tehtiin kirkon nimissä ja kulkueessa itsessäänkin käveli yksi piispa – mutta todellista päätöstä ei tukena ollut.
Pride-kulkueeseen osallistumisesta ei siten ollut kirkon virallista päätöstä. Se ei ollut kirkon oma tai julkinen kannanotto Pride-kulkueen edustaman ideologian puolesta. Sen sijaan päätös osallistumisesta paljasti kirkon korkeimpaan johtoon asti ulottuvan ankaran kiistan gender-ideologiasta ja siihen sitoutumisesta tai sen hyväksymisestä kirkon toiminnan piirissä. Kuten sanottu, kasvot kirkon arvoliberaalille ryhmittymälle antoi Helsingin emerita-piispa Irja Askola. Lisäksi hänen seuraajansa, Helsingin piispa Teemu Laajasalo ja Porvoon silloinen piispa Björn Vikström antoivat tukensa tapahtumalle ja myös osallistuvat Helsinki Priden puistojuhlaan.
Tilannetta ei ole oikeutettua jälkeenpäin arvioida neutraalina tapahtumana, jossa ainoastaan kirkkovaltuutettu Räsänen olisi reagoinut kielteisesti kirkon osallistumiseen. Sen sijaan osallistuminen paljastuu kirkon arvoliberaalin ryhmittymän voimannäytöksi, jossa tietyt gender-ideologiaa kannattavat pastorit ja piispat ovat hakeneet asialleen julkisuutta. Tätä liikehdintää vastaan nousi laaja joukko pastoreita kirkon ylintä johtoa myöten – ja voimakas vastakkainasettelu oli valmis.
Mitä kirkko opettaa?
Kirkon perinteinen käsitys oikeasta seksuaalisesta käyttäytymisestä ei ole yhdellekään suomalaiselle arvoitus. Sen sijaan se on ollut kiistelyn ja suoranaisen pilkan kohde jo vuosikymmenien ajan. Kirkon perinteinen arvomaailma on joutunut vastakkainasetteluun milloin vapaan seksuaalisuuden ja esiaviollisten suhteiden kannattajien kanssa, milloin seksuaalivähemmistöjen edustajien tai jopa polyamoristien ideologisten pyrkimysten kanssa. Olisi tosiasioiden vastaista väittää, että kirkon perinteistä näkemystä ei tunnettaisi meidän yhteiskunnassamme. Se näkyy vanhoista Suomi-filmeistä tuoreimpien päivälehtien sivuille saakka.
Tämä kirkon perinteinen näkemys on myös aivan viime vuosiin asti ilmaistu kirkon ylimmän johdon julkaisuissa. Piispojen ohjeistus on vakiinnuttanut luterilaisessa kirkossa saman opin ihmiskäsityksestä ja saman seksuaalimoraalisen näkemyksen, joka löytyy muiltakin suurilta kirkkokunnilta. Esimerkiksi kirja Kasvamaan yhdessä (1984) toteaa luterilaisten piispojen suulla, että homoseksuaalinen taipumus ei ole syntiä, mutta teot ovat.
Vuonna 2008 aiheen ollessa jälleen perin ajankohtainen piispat laativat yhdessä kirjan Rakkauden lahja. Sen perusvakaumus on sama, vaikka piispat toteavat, että keskustelua kirkossa kyllä käydään. Itse näkemykseen ei kuitenkaan ole tullut muutosta. “Kolmas iso kysymys koskee sitä, miten kirkossa tulkitaan pyhää Raamattua, uskomme lähdettä ja auktoriteettia. Siitä vallitsee suuri yksimielisyys, että sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa suhtaudutaan torjuvasti homoseksuaaliseen käyttäytymiseen.”
Aiheesta käytävään keskusteluun viitataan muun muassa kirkon selvitysten ja seminaarien perusteella toteamalla, että “Ilmeistä on myös, että Raamatun syntyaikana ei tunnettu homoseksuaalisen taipumuksen syntyyn vaikuttaneita tekijöitä samalla tavalla kuin nykyään. Vaikea kysymys kuuluu: antaako oman aikamme tieto seksuaalisuudesta mahdollisuuden tai oikeuden tulkita Raamattua uudella tavalla?” (s. 59-60). Sanamuoto osoittaa, että esimerkiksi kirkolliskokouksessa usein kiivaanakin käyvä keskustelu on kesken, eikä aihetta koskevia päätöksiä ole tehty.
Mitä sitten sanovat kirkon selvitykset? Kuten monet raamatunselittäjät ovat seminaareissa todenneet, Raamatu kieltää homoseksuaalisen toiminnan. Tämä on osattava erottaa siitä, miten kirkoissa suhtaudutaan homoseksuaalisesti suuntautuneisiin ihmisiin. Raamatun tekstit eivät suhtaudu kielteisesti ihmiseen, jolla on taipumusta homoseksuaalisuuteen. Siksi Raamatun kanta homoseksuaaliseen toimintaan tulee ottaa huomioon kirkon kannanotoissa. Tekstien mukaan homoseksuaalinen toiminta on luonnon (vrt. biologia) vastaista ja se on luomistyön vastaista. Professori Antti Laato perustelee tätä näkemystä: “Monet kirkkokunnat kunnioittavat Herran valtuuttaman apostolin Paavalin varoituksia tässä asiassa. Paavalin mukaan synti ei ole vain jotakin pahaa, vaan Jumalan tahdon vastaisuus on elämän omien lakien vastaisuutta. Paavali varoittaa tässä yhteydessä: ‘Jumalan viha ilmestyy taivaasta ja kohdistuu kaikkeen jumalattomuuteen ja vääryyteen, jota ihmiset tekevät pitäessään totuutta vääryyden vallassa’ (Room. 1:18)” (kirjassa Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa, 39).
Kirkossa tehdään siten selvä ero siinä, miten suhtaudutaan yhtäältä homoseksuaaliseen käyttäytymiseen ja toisaalta homoseksuaaleihin ihmisiin. Vaikka jotkut keskustelun osapuolet eivät hyväksy tällaisen eron tekemistä, se on tässä aiheessa oleellinen. Juuri tätä eroa Päivi Räsänen on usein korostanut omissa puheissaan. Kirkossa hyväksytään homoseksuaaliset ihmiset tavallisina seurakuntalaisina aivan kuten kenet tahansa siitä huolimatta, että homoseksuaalinen toiminta tulkitaan synniksi. Pelkkä taipumus ei ole syntiä, vaan sen mukainen toiminta.
Oulun tuomiokapitulin tapaus
Pride-kulkueeseen osallistumisen kiista on juridisessa mielessä monella tapaa vastaava – vaikkakaan ei sama – kuin kiista samaa sukupuolta olevien vihkimisestä kirkossa. Riitoja synnyttävä gender-ideologia on molemmissa sama. Oulun tuomiokapituli oli antanut vuonna 2017 pastorille varoituksen tämän vihittyä samaa sukupuolta olevan parin. Tämä kyseenalaistettiin ja asia riitautettiin. Lopulta asia vietiin Korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
Hallinto-oikeuden päätöksessä pantiin merkille peruste, jolla on kantavuutta yksittäistä tapausta laajemmalle. Käsittelyssä kävi nimittäin ilmi, että juridisessa mielessä kysymys kirkon oikeudesta sekä opettaa avioliitosta perinteisen näkemyksensä mukaan että valvoa vihkimisen toimittamista vain kirkon oman näkemyksen mukaisesti on selvä.
Tapaus oli lyhyesti todeten seuraava. Oulun tuomiokapituli oli antanut pastorille kirjallisen varoituksen tämän vihittyä samaa sukupuolta olevan parin. Eri oikeusistuinten käsittelyn ja pitkän selvittelyn jälkeen Korkein hallinto-oikeus päätti lopulta, että näkemys ei ollut kirkossa epäselvä tai sääntelemätön, vaikka hallinto-oikeus oli ensin tällaiseen tulkintaan päätynyt.
Korkein hallinto-oikeus totesi, että “Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittokäsitys oli ennen avioliittolain 1.3.2017 voimaan tullutta muutosta perustunut siihen, että avioliitto on miehen ja naisen välinen.” Uuden lain voimaan tultua mitään vihkimiseen liittyvää seikkaa ei ollut kirkossa kuitenkaan muutettu, eikä uusia päätösiä tehty. Lain mukaan kirkoilla on vihkimisen suhteen itse määritellä sen ehdot. Siksi KHO teki yksinkertaisen johtopäätökse. “Samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä oli saadun selvityksen mukaan käsitelty eri yhteyksissä kirkolliskokouksessa, jossa kirkon avioliittokäsitystä tai pappien vihkimisoikeutta ei kuitenkaan ollut päädytty laajentamaan eräistä laajentamisen puolesta esitetyistä aloitteista ja näkemyksistä huolimatta.”
Kiistanalaisen tapauksen selvittelyssä oli kyllä vedottu kirkon sisäiseen keskusteluun ja siihen, että jopa piispat ovat olleet näkemyksistä keskenään eri mieltä. KHO tarkasteli asiaa kuitenkin lain toteutumisen näkökulmasta ja ratkaisi tätä merkittävää periaatetta koskevan kiistan tavalla, johon kirkon piriissä päättäjät itse eivät olleet pystyneet. “Kirkon avioliittokäsityksen laajentaminen tai muuttaminen edellyttää kirkon demokraattisen päätöksentekojärjestelmän mukaista kirkolliskokouksen nimenomaista päätöstä. Nykytilan vahvistamiseksi ei sen sijaan tarvita erillistä päätöstä.” Kirkon nykytila on virallisten päätösten ja lakien mukaan sellainen, että kristillisen avioliiton katsotaan olevan miehen ja naisen välinen ja siksi kirkollinen vihkiminen rajataan myös tähän liittoon.
Pride-kulkueen ideologiaa koskevan kritiikin kohdalla tilanne on monessa mielessä vastaava. Kirkon näkemys perheestä, seksuaalisuudesta ja avioliitosta on perinteinen. Sen ovat piispat vielä vahvistaneet monissa julkaisuissaan. Näkemystä ei tarvitse erikseen ilmaista yhteiskunnan aatteiden vaihtuessa. Sen sijaan näkemysten laajentaminen tai muuttaminen edellyttäisi kirkolliskokouksen nimenomaista päätöstä, joka voitaisiin todentaa juridisesti. Tällaista päätöstä ei gender-ideologian osalta ole olemassa.
Kiista Pride-kulkueesta ja Räsäsen oikeudenkäynti
Tulkitsevatpa valtakunnansyyttäjä tai oikeuden tuomari Räsäsen lyhyttä twiittiä myöhemmin miten tahansa, muodollisesti tuossa historian tilanteessa on selvää, että teksti on sisällöltään täysin sama kuin kirkon virallisen ihmiskäsityksen ja monien esille nousseiden piispojen ja kirkkoherrojen kanta. Nämä tuomitsivat Kirkkohallituksen johtoryhmän päätöksen ja kirkon osallistumisen Pride-kulkueeseen samoin perustein ja vastaavalla tavalla Raamattuun ja kirkon oppiin vedoten kuin Räsänen. Luterilaisen kirkon johto totesi edelleen kiistämättömällä tavalla, että kirkko ei lopulta virallisesti osallistunut Pride-kulueeseen, eikä Kirkkohallituksen johtoryhmällä ollut edes valtaa tehdä sellaista päätöstä. Osallistumisessa oli siten kyse tietyn aatteen markkinoinnista kirkon nimissä ja niin Kirkkohallituksen kuin itse kulkueenkin valjastamisesta kirkon sisällä käytävän ideologisen valtataistelun välineeksi.
Räsäsellä oli näin ollen kirkkovaltuutettuna oikeus kritisoida “kirkon” eli tietyn helsinkiläisen gender-ideologiaa kannattavan ryhmän osallistumista kirkon nimissä Pride-kulkueeseen. Hän teki sen samaan tapaan ja samoilla perusteilla kuin samaan aikaan osa piispoista ja monet kirkkoherrat. Myös kirkkoherrat sanoutuivat irti Pride-kampanjasta. Piispa puolestaan totesi, että kulkueen järjestäjien ideologia on osin kirkon ihmiskäsityksen vastainen. Räsänen käytti lisäksi perusteena Raamattua samalla tavalla kuin piispojen laatima kirja Rakkauden lahja. Siksi Räsäsen twittiä ei sovi repiä irti sen kirkollisesta kontekstista, vaan se tulee tulkita osana kirkon sisäistä ideologista taistelua.
Dosentin kammiosta 