Mitä kristityt ajattelevat synnistä ja häpeästä: Jumalan kaksi hallintoa

Julkisessa keskustelussa on syntynyt melko kiivasta pohdintaa siitä, mitä kristityt kansalaiset tarkoittavat, kun he puhuvat esimerkiksi seksuaalisen käyttäytymisen yhteydessä “synnistä ja häpeästä”. Onko kyse teologiasta, vai haluavatko kristityt vain häpäistä erilaisia arvoja kannattavia ihmisiä? Analyysi sanoista saattaa yllättää.

Synti ja häpeä

Sanapari liittyy Raamatun kielenkäytössä ensinnäkin yhteen. Raamatun alkulehtien kaikille tutussa paratiisikertomuksessa kuvataan, miten ihminen lankeaa syntiin eli rikkoo Jumalan tarkoittavia elämää suojelevia määräyksiä. Aadam ja Eeva pakenevat häpeillen puiden sekaan piiloon, koska pelkäävät alastomuuttaan. Samaa kuvaa käytetään läpi Vanhan testamentin synnin ja häpeän kuvauksena. Tästä selkeän esimerkin antaa Psalmi 109, josta vuoden 1938 käännös antaa rehevän kuvauksen: “Olkoon häväistys minun vainoojaini pukuna, ja verhotkoon heitä heidän häpeänsä niinkuin viitta” (Ps. 109:29). Psalmi 35 täydentää rukouksella syntisiä pilkkaajia vastaan: “saakoot puvuksensa häpeänä ja pilkan ne, jotka ylvästelevät minua vastaan” (35:26). Nykyisen käännöksen (1992) sanamuodot kadottavat ajatuksen synnin tuottaman alastomuuden peittämisestä jonkinlaisella puvulla. Sananlaskut tiivistää asian osuvasti: “Vanhurskaus on kansalle kunniaksi, mutta synti on kansojen häpeä”.

Profeettojen kielenkäytössä nyt puheena oleva sana (aiskhynee) ei suinkaan tarkoita häpeän tunnetta, vaan synnin tuottamaa turmiota ja kadotusta: “luopiot ja syntiset saavat kaikki turmion, ja ne, jotka hylkäävät Herran, hukkuvat. Sillä he saavat häpeän” (Jes. 12:29). “Katso, häpeän ja pilkan saavat kaikki, jotka palavat vihasta sinua vastaan; tyhjiin raukeavat ja hukkuvat, jotka sinun kanssasi riitelevät.” (Jes. 41:11). Sana ei toimi synonyyminä ainoastaan synnin käsitteelle, vaan kuvaa myös turmelusta ja kadotusta.

Apostoli Paavalille, entiselle fariseusten parhaalle opettajalle, samat mielikuvat ovat keskeisiä hänen kuvatessaan langenneen ihmisen tilaa maailmassa. “Vatsa on heidän jumalansa ja häpeä heidän kunniansa” (Fil. 3:19). Lopulta Raamatun alkulehtien lankeemuskertomus saa armollisen vastineensa kirjan viimeisten sivujen lohdutuksessa Johanneksen ilmestyksessä: “Annan sinulle neuvon”, taivaallinen hahmo kehoittaa, “osta valkoiset vaatteet ja pue ne yllesi, niin häpeällinen alastomuutesi peittyy” (Ilm. 3:18).

Synti jä häpeä on siten Raamatun kielenkäytössä sanapari, joka viestii ihmisen moraalisen alastomuuden tuottamaa häpeää ja synnin tuottamaa turmelusta. Sana merkitsee edelleen synnistä kiinni jääneen ihmisen sisäistä häpeää, joka johtaa katumukseen ja elämän uudistukseen. Sillä ei ole mitään tekemistä nykysuomalaisen sosiaalisen häpeäntunteen, häpäisemisen tai kansalle niin tavanomaisen alemmuudentunteen kanssa.

Jumalan hallinto

Milloin puhe on hengellistä? Luterilaisessa teologiassa on aina osattu erottaa maalliset ja hengelliset asiat viisaasti toisistaan. Jakoa kutsutaan regimenttiopiksi eli opetukseksi Jumalan kahdesta hallinnosta. Itse periaate on helppo ymmärtää, mutta mitä kauemmas yhteiskunta etääntyy kristillisestä ja luterilaisesta teologiasta, sitä vaikeampaa sitä on soveltaa käytäntöön. Periaatteelle ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa, eikä mitään kysymystä oikean ja väärän erosta tule käsitellä ilman sitä. 

Uskonpuhdistajat kykenivät soveltamaan käsitystä Jumalan lain tehtävistä hyvin laajalla abstraktiotasolla tuoden samalla esille uuden teologisen käsitekentän. Luterilainen regimenttioppi pyrkii selittämään, miten Jumala toimii maailmassa kahdella tavalla. Koska ihmiskunta lankeemuksessaan elää synnin vallassa, synnin ilmenemismuotoja on pidettävä kurissa. Jumalan maallista hallintaa toteuttaa esivalta, toisin sanoen yhteisön instituutioksi ulkoistama oikeudenmukaisuuden vaatimus. Yhteiskunnallista oikeutta valvovat oikeuslaitos ja sen päämääriä palvelevat poliisivoimat (sekä kansainvälisellä tasolla puolustusvoimat). Lainsäätäjät ja oikeuslaitos tunnistavat luomisen lain ja ihmisten välisen oikeudenmukaisuuden tarpeen melko hyvin. 

Demokraattisessa valtiossa lainsäätäjät käyvät arvokeskustelua ja oikeuslaitos soveltaa lakeja käytännössä arkielämään. Näin nimenomaan Jumala jakaa hyvyyttään, jotta syntiset ihmiset eivät saisi mielivaltaisesti hyötyä heikommistaan. Jos esivalta turmeltuu, kuten vaikkapa diktatuureissa tapahtuu, jokin ihmisryhmä joutuu kokemaan oikeuksiensa polkemista. Esivallan täysi puuttuminen  puolestaan saattaa vaikkapa sotatilanteessa synnyttää lyhytaikaisen anarkian tilan, jolloin kansalaisilta puuttuu turva kokonaan. Nämä tilanteet tosin korjaantuvat historiallisesti katsoen lyhyessä ajassa. Luomisen todellisuus huolehtii siitä, että heikotkin yhteisöt ylläpitävät jonkinlaista esivaltaa.

Hallintoalueiden erot ovat kuitenkin tärkeitä. Poliisi sanoo toki ihmiselle, että varastaminen on väärin, mutta hän ei koskaan sano, että se on syntiä. Siihen tarvitaan hengellistä regimenttiä. Siksi Jumalan asettama saarnavirka on yhtä tarpeellinen kuin esivallan virat. Saarnavirka toteuttaa Jumalan hengellistä valtaa maailmassa. Olisi niin ikään naiivia olettaa, että hengellinen elämä syntyisi ilman lain ja evankeliumin julistusta. Saarnaviralla on valtuutus sulkea ihminen lain julistuksella syntiinsä ja sitoa omatunto, sekä julistaa täydellinen synninpäästö Kristuksen ansion perusteella. Saarnaviran myös täytyy tehdä se, sillä kukaan tai mikään muu ei hoida hengellistä regimenttiä maan päällä. 

Siksi saarnavirka on varsinainen lain ja evankeliumin virka: sen tarkoituksena ja tavoitteena on synnyttää ihmiset hengelliseen elämään ja liittää heidät Kristuksen ruumiiseen. Kirkko ei voi koskaan tyytyä julistamaan pelkkää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Mitä iloa siitä olisi ihmisille, jos he tasa-arvoisina ja yhteiskunnalliset oikeudet saavuttaneina kaikesta huolimatta joutuisivat kirkon auliilla avustuksella kadotukseen? Siksi hengellinen regimentti ei astu maallisen hallinnon alueelle. Sen sijaan kristillinen sanoma julistaa, että elämää turmeleva käyttäytyminen on synti. Se paljastaa ihmiselle, että hänen elämänsä kulkee erossa Jumalasta ja samalla jännitteessä lähimmäisten kanssa.

Tämän erottelun ymmärtäminen on avain moneen ajankohtaiseen keskusteluun. Kun puhutaan kirkon tehtävästä, kirkon arvoista ja kirkon tekemistä ratkaisuista, puhutaan hengellisen regimentin periaatteista. Moraalissa on kyse ihmisen käyttäytymisestä. Hengellisen hallinnon alueella kirkko julistaa, että tietynlainen käyttäytyminen – ja jopa tietynlainen asenne – on “synti ja häpeä”. Siitä tulee todiste ihmisen moraalisesta alastomuudesta, joka on Jumalan hengellisen tuomion alainen. 

Samaan asiaan liittyy toinen erottelu, jota enää harvoin tehdään julkisessa keskustelussa. Jumalan tuomio ei jaottele ihmisiä tämän elämän ja yhteiskunnan piirissä kahteen laumaan. Sen sijaan opetus on lankeemuskertomuksesta Paavalin kirjeisiin ja luterilaiseen opetukseen saakka sama: kaikki ovat tehneet syntiä, kaikki ovat samassa asemassa. Kun kristillinen julistus joutuu mainitsemaan konkreettisia syntejä eli pitämään esillä Jumalan rakkauden lakia, se vain muistuttaa synnin olemuksesta – ei jaa ihmisiä enemmän ja vähemmän syntisiin.

Juuri tähän suureen periaatteeseen perustuu se jälkikristillisen yhteiskunnan usein kadottama jaotus, jonka mukaan Jumala, Raamattu, kristinusko ja luterilainen opetus hyväksyvät kaikki ihmiset, mutta eivät hyväksy kaikkea ihmisen toimintaa. Yksilön ihmisarvon ja hänen käyttäytymisensä välillä on ero. Siksi kirkko hyväksyy rikoksen tehneeet, hyväksyy avionrikkojat ja hyväksyy vaikkapa homoseksuaalit – joista nyt paljon puhutaan – mutta ei hyväksy väärin tekemistä.

Kirkkko ja seksuaalisuus 

Kristillinen ihmiskäsitys suhtautuu seksuaalisuuteen luomistyön luonnollisena asiana ja Jumalan lahjana. Kuvitelma kristinuskosta seksuaalikielteisenä uskontona on karikatyyri ja sitä ovat levittäneet historian saatossa lähinnä ateistit. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että seksin harjoittaminen voi tapahtua myös sellaisissa yhteyksissä, joissa rikotaan ihmisyyttä vastaan. 

Niinpä kristillinen opetus pitää esimerkiksi esiaviollisia suhteita ja avioliiton ulkopuolisia suhteita väärinä. Myös avioeroa pidetiin pitkään Suomessakin vääränä. Näitä seikkoja arvoliberaali yhteiskunta ei ole enää pitkään aikaan pitänyt väärinä tai tuomittavina. Ehkä siksi uusien aiheiden noustessa esiin kristinuskon laajempi kokonaisuus unohtuu siitä huolimatta, että länsimainen oikeusjärjestelmä, käsitykset ihmisarvosta ja tasa-arvosta, kuten myös eri maiden lainsäädäntö, perustuvat vieläkin pitkälti kristilllisen moraalin varaan.

On tosin seikkoja, joiden kohdalla nykyinen yhteiskunta on vielä jokseenkin samaa mieltä seksuaalisuuden harjoittamisen rajoista. Kansalaisten seksuaalista toimintaa ja avioliittoa rajoitetaan muun muassa iän, sukulaisuussuhteen, lukumäärän ja lajin suhteen. Nämä rajoitukset johtuvat todennäköisesti siitä, että kristillinen moraali on tuhannen vuoden ajan muovannut länsimaista oikeuskäsitystä. Pedofiliaa pidetään yhä vääränä, vaikka jotkin tahot tällä hetkellä pyrkivät alentamaan ikärajoja. Sisarusavioliittoa ei pidetä vieläkään oikeana. Polyamoria ei ole saanut suosiota, vaikka silläkin on nykyään yhteiskunnassa puolustajansa. Eläimiin sekaantumista pidetään vääränä kuten myös nekrofiliaa.

Oman erityiskysymyksensä muodostaa sado-masokismi. Sen puolustajat ovat pyrkineet jo pitkään muuttamaan yhteiskunnan käsityksiä, ja sado-masokismi onkin nyt poistettu tautiluokituksesta. Näkemyksen edistäminen eduskunnassa ei kuitenkaan ole onnistunut suomalaisessa yhteiskunnassa, koska sitä rajaa perheväkivallan ankara vastustus. Siksi tätä aihetta koskevia rajoja ei haluta muuttaa lainsäädännössä.

Kristillisen julistuksen suhtautuminen homoseksuaaliseen toimintaan ja samaa sukupuolta olevien avioliittoon on vain yksi aihe tällä laajalla jatkumolla. On monia ihmisen seksuaalisuuteen liittyviä asioita, joita kristillinen opetus pitää luomisajatuksen ja Raamatun sisältämän moraalikäsityksen valossa syntinä. Tämän hetken kiivas keskustelu homoseksuaalisuuden harjoittamisesta on siten osattava nähdä laajemman arvokeskustelun osana. 

Seksistinen kulttuurimme ihannoi esimerkiksi vapaata seksuaalisuutta siinä määrin, että tämän aiheen kohdalla kristillinen julistus ei enää herätä edes intohimoja. Kristinuskon moraalia pidetään yksinkertaisesti vanhakantaisena eikä siihen suututa. Kuitenkin esiaviollinen seksi on Jumalan rakkauden lain edessä samalla tavalla syntiä kuin mikä muu mainituista toiminnoista tahansa. Toimittajat ja aktivistit voisivat siten vetää kristittyjä oikeuteen myös siitä, että nämä pitävät esiaviollisia suhteita tai “seikkailuja” avioliiton aikana “syntinä ja häpeänä” – mitä ne tietenkin julistuksen mukaan ovat.

Vapaa seksuaalisuuden harjoittaminen on Jumalan rakkauden lain edessä väärin. Se perustuu toisen ihmisen lyhytnäköiseen hyväksikäyttöön mielihyväperiaatteen ehdoilla – ja näin ollen toisen esineellistämiseen ja riistämiseen. Se ansaitsee oikeutetusti Jumalan vihan. Mikäli tällaisen hyväksikäyttöön perustuvan seksin harjoittamisesta ei tehdä parannusta, synti johtaa ikuiseen kadotukseen eli perinteisellä Raamatun kielellä sanottuna helvettiin. Näin julistaa kirkon hengellinen regimentti.

Arvoristiriidasta

Kristillinen moraalikäsitys voi toki joutua yhteiskunnallisessa arvokeskustelussa, lainsäädännössä ja politiikassa myös jännitteeseen “maallisen regimentin” eli inhimillisen järjenkäytön kanssa. Tämä on syytä mainita, vaikka tämä kirjoitus ei aihetta käsittelekään. Näin nimittäin tapahtuu tällä hetkellä käynnissä olevassa kiivassa keskustelussa, jossa yhteiskunnassa valtaa saava arvoliberalismi ajautuu konfliktiin kristillisten arvojen kanssa. Terve järki ei kykene tuottamaan korkeinta moraalia, vaikka ihmiset miten pitkään motiivejaan ja tavoitteitaan vatvoisivat. Esteeksi tulevat ihmiskäsitys, maailmankuva ja suhde uskontoon – siis kristinuskoon.

Kristillinen moraali on yleensä aina yhteiskunnallista ja ideologista moraalia syvempää. Tämä nähdään jo Vuorisaarnasta, johon moni kyllä vetoaa, mutta jota harva on edes lukenut. Jeesus muistuttaa Vuorisaarnassa, että synti kulkee motiivien ja ajatusten tasolla. Joka katsoo naista himoiten (sopii siis hyvin nykyiseen vapaan seksuaalisuuden ihannointiin), on jo tehnyt huorin hänen kanssaan. Joka vihaa veljeään, on rikkonut viidettä käskyä. Tällaista moraalia yhteiskunta ei pysty luomaan eikä noudattamaan – mutta kristityille sen tulee olla itsestäänselvyys.

Olemme kulkemassa kohti aikakautta, jolloin kristitty kansalainen ei voi enää hyväksyä kaikkia yhteiskunnan omaksumia arvoja. Tosin näin on ollut pitkään. Esimerkit eivät vain ole olleet ihmisiä kuohuttavia eivätkä saaneet aikaan keltaisen lehdistön lööppejä tai nostaneet somevihaa. Tunnen ihmisiä, jotka eivät hyväksy suomalaista lainsäädäntöä avioerosta. Tunnen ihmisiä, jotka pitävät sado-masokismin poistamista tautiluokituksesta virheenä. Tunnen ihmisiä, joiden mukaan Opetusministeriön ohjeet seksuaalikasvatuksesta ovat vääriä. 

Postmodernista yhteiskunnasta sanotaan, että se on sirpaleinen, koska yhtenäiskulttuuri on kuollut. Se lienee totta. Arvokonflikti tulee jakamaan yhteiskuntaa aivan toisella tavalla kuin vanha polittisten näkemysten välinen ristiriita. Tällä hetkellä julkisuudessa mitataan todellista tasa-arvoa eri tavalla ajattelevien ihmisen kesken. Löytyykö tasa-arvoa ja sietämistä? Menossa oleva kiista on herättänyt epäilyksen siitä, että joitain arvokeskusteluun kuuluvia näkemyksiä ollaan väkisin kriminalisoimassa. Silloin tasa-arvon periaate järkkyy.

Mitä synti ja häpeä merkitsevät nyt?

Miten tällä hetkellä kiistan kohteena olevat sanat tulisi ymmärtää tänä päivänä? Mikä antaa merkityksen yksittäisille sanoille? Nykyään länsimaissa leviää uskomus, jonka mukaan kuulija antaa sanoille merkityksen. Ilmiö tunnetaan kirjallisuustieteen ja merkitysteorian piirissä hyvin. Käsitys on napattu eritoten identiteettipolitiikan ja cancel-kulttuurin käyttöön. Nettiakvitistit huomasivat, että lyhyisiin ilmauksiin ja jopa yksittäisiin sanoihin voidaan tarttua ja ne voidaan tulkinta loukkaaviksi – tilanteissa, joissa tietty henkilö halutaan vaientaa. Näin syntyi uhriutumisen kulttuuri. Etenkin gender-ideologian kannattajat eri maissa – ja internetissä globaalisti – ovat hyödyntäneet tällaisia periaatteita jo vuosikausia. Ilmiö on ollut niin yleinen ja koettu niin kiusalliseksi, että se on synnyttänyt kansainvälisesti laajan keskustelun sananvapaudesta. 

Esimerkkimme synnistä ja häpeästä sopii tällaiseen keskusteluun erinomaisesti. Jos ihminen haluaa loukkaantua hänen mielestään pahalta kuulostavien sanojen käytöstä, hän voi väittää sanojen syyllistävän ja häpäisevän häntä yhteiskunnan tasa-arvoisena jäsenenä. Silloin hän on itse antanut sanoille oman merkityksensä ja reväissyt ne irti siitä teologisesta yhteydestä, jota ylempänä tarkasti kuvattiin.

Merkitysteorian näkökulmasta tuollainen käsitys on kuitenkin virhe. Sanat saavat merkityksensä siitä tekstistä, jossa ne esiintyvät – eivät kuulijasta. Se johtuu siitä yksinkertaisesta tekijästä, että sanat ilman lauseita eivät vielä merkitse mitään erityistä. Ne ovat pelkkiä yleiskäsitteitä, jotka löytyvät sanakirjasta. Merkityksen niille antaa vasta se lause, jossa niitä käytetään. Tämä tieteellisesti pätevä käsitys on samalla täysin terveen järjen mukainen ja helposti hyväksyttävä. Itse asiassa päinvastainen tilanne näyttää terveen järjen valossa perin ongelmalliselta. Jos sanat voisivat saada jopa juridista merkitystä ilman alkuperäistä yhteyttään, tie on auki mielivallalle. 

Joutuuko sanojen lausumisesta oikeuteen?

Lopuksi on välttämätöntä soveltaa aihetta ajankohtaiseen keskusteluun kansanedustaja Päivi Räsäsen saamista syytteistä. Ehkä keskeisin hänen saamistaan syytteistä – ainakin jos valtakunnansyyttäjä Toiviaisen haastattelua (HeSa 1.5.) on uskominen – koskee twiittiä, jossa sanapari esiintyi Räsäsen kritisoidessa kirkon yhteyttä vähemmistöryhmien kulueeseen. Mistä siis on kysymys? Kun kristitty sanoo Räsäsen tavoin, että kirkon osallistuminen homoseksuaalista käyttäytymistä ihannoivaan Pride-kulkueeseen on “synti ja häpeä”, kyse on nimenomaan kirkon seksuaalikäsityksestä. Kirkon viestin tulisi aina olla Raamatun ihmiskäsityksen mukainen.

Homoseksi on Raamatun perusteella ja kirkon käsityksen mukaan saman kaltainen “väärä paikka” seksuaalisuuden harjoittamiselle kuin aviorikos tai esiaviollinen suhde. Se on tietysti erilainen, koska jokaisessa synnissä on omat piirteensä. Mutta sitä pidetään Jumalan rakkauden vastaisena samasta syystä. Homoseksi ei ole siten mikään ainutlaatuinen synti. Se on otsikoissa tällä hetkellä vain siksi, että aikamme arvokonflikti on sen sinne nostanut. 1950-luvulla otsikoissa oli avioero ja Salama-oikeudenkäynnin aikoihin nuoren polven suosima vapaa seksin harjoittaminen avioliiton ulkopuolella. Olisi virheellistä väittää, että homoseksuaalisuus olisi juuri nyt nostettu syntilistan kärkeen kirkon edustajien toimesta. Se on siellä arvoliberaalin yhteiskunnan edustamien näkemysten takia.

Miksi syyttäjälaitos sitten pitää sanaparin mainitsemista ongelmana? Nähdäkseni syynä voisi olla jokin analyysin esille nostamista kohdista ja niihin liittyvistä ongelmista. Syyttäjät eivät ehkä tunne sanojen käyttöä Raamatussa. Oikeuslaitoksen edustajilta puuttuu kenties ymmärrys regimenttien välisestä erosta. He eivät ehkä enää ymmärrä, että kirkko pitää arvojaan esillä siksi, että niillä on hengellinen merkitys ihmisen ikuisen pelastuksen näkökulmasta. Kolmas mahdollisuus on se, että syyttäjätaho kuvittelee pelkkien yksittäisten sanojen kantavan merkitystä ilman asiayhteyttä. Kielitieteen tuntemus on puutteellista. Erottaessaan sanaparin “synti ja häpeä” siitä uskonnollisesta kontekstista, jossa se on kirkon kritiikkinä lausuttu, syyttäjätaho tulee periaatteidensa vastaisesti määritelleeksi synnin ja käyttäneeksi sitä omien tavoitteidensa mukaisesti meneillään olevassa oikeusprosessissa.

Olipa syy mikä tahansa, julkinen keskustelu on erikoisessa tilanteessa. Kun valtakunnansyyttäjä Toiviainen on vielä syytteiden jättämisen jälkeenkin kommentoinut keskeneräistä tapausta avoimesti julkisuudessa (Helsingin Sanomat), oikeudenkäynnistä on tullut osa julkista keskustelua. Tässä keskustelussa on tarpeen korostaa, että ketään Suomen kansalaista ei tule tuomita siitä, että hän käyttää uskonnollista terminologiaa ottaessaan kantaa kirkon keskusteluun meneillään olevassa arvokonfliktissa.

Timo Eskola