Paavalin kuviteltu tappokäsky: kannattaako Räsänen homoseksuaalien surmaamista?

hesariIMG_1655

“Saako homoseksuaaleja tappaa?” Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Teittinen asettaa valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen tämän kaltaisen kysymyksen eteen tämän aamun lehdessä (HeSa 20.11.19) olevassa haastattelussa. Aiheena ovat sananvapaus ja monet ajankohtaiset rikosepäilyt kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Tarkalleen ottaen toimittaja Teittinen kirjoittaa Päivi Räsäseen viitaten: “Esimerkiksi Räsänen siteeraa pamfletissaan Paavalia, joka kutsuu homoseksuaaleja saastaisiksi ja sanoo, että heidät pitäisi tappaa”.

Juuri edellä toimittaja Teittinen on todennut: “Olennaista on, onko samaa mieltä ja missä yhteydessä tekstejä siteeraa”. Toimittaja jatkaa: “rikokseen voi syyllistyä, jos siteeraa Raamattua tarkoituksenaan loukata toista”. Valtakunnansyyttäjä Toiviainen vastaa näiden lauseiden jälkeen: “Kyllä. Pelkästään sen ymmärtäminen, että teksti on loukkaavaa, riittää”.

Lukijan johtopäätös on väistämätön. Toimittaja synnyttää jutussa kuvan, jonka mukaan Räsänen on siteerannut loukkaavaa Raamatun kohtaa, sanonut pitäytyvänsä tähän uskoonsa vielä 15 vuotta tutkimuksen alla olevan kirjansa kirjoittamisen jälkeen, ja ajattelee, että homoseksuaalit pitäisi tappaa. Valtakunnansyyttäjä lähestyy kysymystä ainakin osittain samoilla ehdoilla: “Ei pyhien kirjojen avulla saa loukata toisen ihmisarvoa”. Tästäkö todella on kyse?

On tietenkin vaikeata pelkän haastattelun perusteella arvioida tai päätellä, mistä väite homoseksuaalisen tappokäskystä nousee keskusteluun. Tekstin perusteella se tulee toimittaja Teittiseltä. Jos se ei tule häneltä, seikka on saatettu mainita rikosilmoituksessa. En usko, että ajatus itsessään tulisi Toiviaiselta, koska hän ei ole omaehtoisesti ottanut Räsäsen tapausta tutkittavaksi, vaan asiasta on tehty toistuvia rikosilmoituksia.

Olen kuitenkin itse sitä mieltä, että valtakunnansyyttäjä on tuskin aloittanut omaa tutkintaansa pelkän mielipiteitä jakavan syntikysymyksen takia. Kysymys synnistä on nimittäin kirkkojen sisäinen asia ja ylipäätään kiinnostaa vain niitä, jotka katsovat jonkin kirkon opetuksen koskevan itseään. Jos kyse olisi pelkästä synnin määrittelystä, keskusteluun pitäisi ottaa esimerkiksi ortodoksikirkko ja katolinen kirkko. Synnistä puhumista ei sovi rajoittaa sananvapauden ehdoilla – tämän tekivät selväksi Vapaakirkon, Helluntaikirkon ja monien muiden pienempien kirkkokuntien johtajat yhteisellä Räsästä tukevalla julkilausumallaan muutama päivä sitten. En kuitenkaan usko, että Toiviainen kompastuisi näin pieneen kiveen. Hänen pohdintansa kohteena ovat asiat, jotka voidaan todentaa olemassaolevan lainsäädännön avulla.

Vaikka joku saattaa pahentua jälleen tähän Helsingin Sanomien haastatteluun, lehti on tehnyt käsillä olevalle kiistalle palveluksen. Nyt kysytään: Onko kyse tappokäskystä? Pelkkä kysymys tekee ilmassa olevasta väitteestä tietyllä tavalla absurdin.

Mitä tarkoittaa epäpyhä?

Apostoli Paavali tai Uusi testamentti yleensäkään eivät suhtaudu ihmisiin – edes syvälle langenneisiin ihmisiin – vihamielisesti. Jeesus on syntisten ystävä. Lehdessä esitetty väite on Jeesuksen ja hänen seurajiensa opetuksen vastakohta ja suoranainen parodia. Ymmärrys Raamatun sisällöstä on kuitenkin katoamassa ja siksi tuon 2000 vuotta vanhan kirjan sanoma tahtoo hämärtyä etenkin kiistatilanteissa. Paneutuminen avainkohtiin, saastaisuuteen ja tappokäskyyn selventää asiaa.

Ensinnäkin keskustelussa kyse on Paavalin Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun lauseista ja niiden tulkinnasta. Nämä on osattava erottaa Vanhasta testamentista. Jälkimmäisessä on toki kohtia, joissa kehoitetaan kivittämään homoseksuaalisuuden harjoittaja (3. Moos. 18:22; 20:13). Paavali ei nosta sitä tässä esille eikä toista minkäänlaista kehoitusta hyökätä ketään vastaan. Mitä sitten tarkoittaa “saastaisuus”?

Roomalaiskirjeen ensimmäinen luku on Raamatun ensimmäisten lehtien, luomiskertomuksen ja lankeemuskertomuksen tulkintaa. Paavali käyttää siinä vanhatestamentillista kieltä. Raamatussa sana saastaisuus (akatharsia) merkitsee epäpuhtautta nimenomaan kultillisessa mielessä, ruumiin “häpäisemistä”, kuten seuraava termi kuluu. Vanhan raamatunkäännöksen kielessä sana tarkoitti siveellisen epäpuhtauden lisäksi “epäpyhää”. Paavali puhuu synnistä, jonka olemuksena tässä tapauksessa on “luonnonvastaisuus”, kuten seuraavassa jakeessa todetaan. Varsinaisena perusteena on siten käsitys luomistyöstä, joka antaa kristityille miehen ja naisen yhteyttä koskevan normin siitä, mitä pidetään oikeana ja mitä vääränä.

Uuden testamentin syntiopetuksessa pidetään ruumiin häpäisemisenä niin ikään haureutta ja kaikkia avioliiton ulkopuolisia sukupuolisuhteita. Homoseksuaalinen käyttäytyminen ei siten ole Roomalaiskirjeen alussa mikään erillinen synti, joka pitäisi nostaa toisten yläpuolelle. Myönteisenä tavoitteena on luomistyön kunnioittaminen ja kristillisen moraalin rakentaminen sen varaan. Puhe tietyn synnin “saastaisuudesta” eli epäpyhyydestä ei siten halvenna vaikkapa avionrikkojan ihmisarvoa, vaan pyrkii herättämään synnilliseen tekoon langenneen ihmisen omantunnon ja saattelemaan hänet rippituoliin.

Raamatuntulkinnan ensimmäinen sääntö on se, että Raamatun sanastolle ei saa antaa niitä merkityksiä, joita sanat helposti saavat tämän ajan populaarissa kielenkäytössä. Saastaisuus ei merkitse tässä toisen pilkkaamista tai halveksimisesta vaikkapa Intian halveksittujen kastittomien tapaan. Sanojen ja lauseiden merkitys täytyy selittää esiintymisyhteydessään. Muussa tapauksessa Raamatun käytöllä ruokitaan vain populismia ja kohujuttuja. Niitä tässä aiheessa esiintyy jo liikaa.

Itse perusasiasta vallitsee aikamme kiistassa varmaankin jonkin asteinen yksimielisyys. Raamattu ja kristilliset kirkot sen perässä pitävät homoseksuaalista käyttäytymistä syntinä – siis samanlaisena syntinä, kuin vaikkapa aviorikosta tai esiaviollisia suhteita. Kristinusko ei kuitenkaan etsi teokratiaa eikä kristillinen kirkko kuvittele, että ympäröivä yhteiskunta etenkään tänä päivänä olisi kaikissa moraali- tai syntikysymyksissä kirkon kanssa samaa mieltä. Toisaalta on kuitenkin myös niin, että yhteiskunta ei koskaan voi määritellä kirkon käsitystä synnistä.

Paavali ja kuviteltu tappokäsky

Onko kohdassa sitten tappokäskyä? Tämä on kaikkein olennaisin kysymys koko ajankohtaisessa kiistassa. Sisältääkö kristillinen sanoma todellisen kiihottamisen kansanryhmää vastaan? Paavalin teksti on niin olennainen, että se on syytä toistaa koko mitassaan.

Koska he eivät ole antaneet arvoa Jumalan tuntemiselle, on Jumala jättänyt heidät arvottomien ajatusten valtaan, tekemään sellaista mikä ei sovi. He ovat täynnä kaikenlaista vääryyttä, halpamaisuutta, ahneutta ja pahuutta, täynnä kateutta, murhanhimoa, riitaisuutta, petollisuutta ja pahansuopuutta, he panettelevat ja parjaavat, vihaavat Jumalaa, ovat röyhkeitä ja pöyhkeitä, rehenteleviä ja pahanilkisiä, vanhemmilleen tottelemattomia, ymmärtämättömiä ja epäluotettavia, rakkaudettomia ja säälimättömiä. Vaikka he tietävät Jumalan säätäneen, että ne, jotka käyttäytyvät tällä tavoin, ovat ansainneet kuoleman, he toimivat itse näin, vieläpä osoittavat hyväksymistään, kun muut tekevät samoin. (Room. 1:28-32)

Paavali ilmaisee puhuneensa koko ajan Jumalan laista, Toorasta. Kyseessä on Jumalan säädös ja käsky. Tuo käsky oli paratiisissa sama kuin Siinain vuorella ja Mooseksen laissa. Jo paratiisikertomuksessa Jumalan käskyyn liitettiin säädös rangaistuksesta, johon Paavali tässäkin viittaa. Hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen kiellettiin kuoleman uhalla: ”sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma” (1. Moos. 2:17). Vastaavasti Roomalaiskirjeessä Paavali kuvaa langennutta maailmaa ja toteaa, että synnin tekijät ovat “ansainneet kuoleman” (aksioi thanatou). He eivät kuole kesken omaa elämänkaartaan, kuten eivät kuolleet Aadam tai Eevakaan, eikä heitä missään nimessä tapeta tuosta vain. Sen sijaan he ovat hengellisesti kuolleita ja päätyvät aikanaan iankaikkiseen kuolemaan – ellei Kristuksen evankeliumi heitä tästä kuoleman tilasta synnytä uuteen hengelliseen elämään (Room. 6:1-5).

Jumalan rangaistukset eivät siten kohdistu ihmisiin vielä tämän elämän aikana. Kuolema on Raamatussa hengellisen ja iankaikkisen kuoleman vertauskuva. Sitä se on myös Paavalin Roomalaiskirjeessä. Aadamin kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema (5:12): siksi on “kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä”. Kristus on kuitenkin omalla kuolemallaan kukistanut synnin vallan. Siksi kristillinen evankeliumi keskittyy julistamaan “yhden ihmisen” tekoa, joka tuo syntiselle pelastuksen: “vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen ansiosta kaikkien osaksi (5:15).

Paavalin mukaan Jumalan laki paljastaa synnin ja siksi sillä on “kuoleman virka”. Uskonnollisen lain säädösten tehtävänä on paljastaa syntiselle, että hän elää hengellisen kuoleman tilassa. Kristillisen kirkon tehtävänä ja tavoitteena ei ole kuitenkaan poimia langenneen ihmiskunnan joukosta vain joitain tiettyjä ryhmiä ja paheksua heitä. Sen sijaan kaikille julistetaan evankeliumia Kristuksen sijaiskuolemasta ja koko maailman syntien sovituksesta. Tästä syystä evankeliumi ei merkitse synnin hyväksymistä, vaan sen anteeksiantamista. Tämän erottelun ymmärtäminen ei näemmä Suomessa ole enää sellainen yleistiedon itsestäänselvyys, kuin voisi vaikkapa rippikoulun laajan suosion perusteella odottaa.

Paavalilta ei siis löydy minkäänlaista tappokäskyä. Se on jo evankeliumin määritelmän mukaan mahdotonta. Kristinusko on armon ja rauhan yhteisö, jossa koko hengellinen elämä perustuu syntien anteeksiantoon. Olisi järkyttävää vääristelyä yrittää esittää Jeesuksen sanoma ja apostolien evankeliumi missään muussa valossa. Tästä huolimatta ymmärrän kyllä, että kristinuskosta vieraantuvassa maailmassa pelkkä puhe synnistä voidaan kokea perin loukkaavana. Sille kristinusko tai sen edustajat eivät kuitenkaan voi mitään. Tältä osin sanoma on ollut yhtä loukkaavaa kahdentuhannen vuoden ajan.

Jeesus ja langenneet ihmiset

Miten Jeesus sitten kohtaa ihmisiä? Hyvänä muistutuksena asiasta toimii evankeliumin kertomus siitä, miten hän kohtaa langenneen naisen. Tunnetusta kertomuksesta muistetaan yleensä kaksi avainlausetta. Ensimmäinen viittaa Vanhan testamentin lakikäsitykseen. “Tuommoinen on kivitettävä.” Jeesuksen mullistavasta opetuksesta on puolestaan tullut lentävä lause kaikkialla länsimaisessa kulttuurissa. Kuka teistä heittää ensimmäisen kiven? Uusi testamentti ei tunne tappokäskyjä. Sen sijaan se tuntee anteeksiantamisen käskyn. Emme saa kuitenkaan unohtaa, että hyviä tekoja ei tarvitse antaa anteeksi. Vain synnit saadaan anteeksi.

Tällä perusteella on selvää, että Uudessa testamentissa ei koskaan kehoteta tappamaan ketään mistään moraalisesta syystä. Viidettä käskyä selittäessään Jeesus toteaa, että jo vihainen puhe merkitsee moraalisesti ja hengellisesti samaa, kuin surmaaminen. Uusi testamentti on kieltänyt vihapuheen jo paljon meidän aikamme moralisteja aikaisemmin. Uudessa testamentissa kehotetaan jättämään kaikki tuomio Jumalalle – siis tapahtuvaksi viimeisenä päivänä, ja näin tekee myös Paavali samassa kirjeessä (Room. 12:19). Apostolit puolestaan määrittelevät tarkasti esivallan. Meille luterilaisille tämä on tärkeätä. Jumalan sanotaan pitävän ihmiskunnasta huolta järjestämällä järjelliseen toimintaan ja moraalitajuun perustuvan oikeuslaitoksen, joka pitää arjen keskellä pahaa kurissa. Kirkolla ei ole tätä tehtävää.

Siksi meillä olisi oltava täysin selvä käsitys siitä, että kristillinen opetus ei vaadi huorintekijöitä syrjittäväksi yhteiskunnissa. Vastaavasti homoseksuaaleilla ihmisillä on täysin sama ihmisarvo kuin kenellä muulla tahansa – ihmiskunnan syntiinlankeemuksesta huolimatta. Kristittyjen ei tule myöskään panetella ketään hänen ulkonaisen elämänsä johdosta. Luettuani Päivi Räsäsen kirjoituksia katson, että hän ei missään kohden kehota yhteiskunnalliseen syrjintään minkään ryhmän kohdalla.

Nämä seikat ovat kuitenkin tyystin erossa siitä, mitä kirkot julistavat ja opettavat synnistä. Hengellisessä puheenvuorossa siitä saa ja tuleekin puhua. Kun Räsänen ottaa kantaa mielenosoitukseen, ei Pride-kulkueeseen vaan kirkon osallistumiseen, tai kristilliseen avioliittoetiikkaan, hän perustaa näkemyksensä kristilliseen ihmiskuvaan. On ilmeistä, että Räsäsen kanta joutuu jännitteeseen postmodernin ajan kirkosta vieraantuvan subjektivistisen ihmiskäsityksen kanssa. Hän kuitenkin liittyy siihen kristilliseen opetusperinteeseen, jonka ihmiskäsitys nousee Raamatusta. Piispa Häkkistä mukaillen voisi todeta: kirkko hyväksyy kaikki, mutta ei kaikkea.

Syytökset kaatuvat tappokäskyn mukana

Mikäli kohu Päivi Räsäsen lausumien ympärillä – tai kristillisen opetuksen ympärillä ylipäätään – perustuu viime kädessä kuvitelmaan siitä, että hän pitäisi itsepintaisesti kiinni homoseksuaaleihin kohdistuvasta tappokäskystä ja kieltäytyy muuttamasta näkemyksiään, koko kohu perustuu vääriin oletuksiin. Vaikka kristillinen sanoma epäilemättä asettaa monen synnissä elävän ihmisen omantunnon herkälle paikalle, Raamattu ei missään nimessä kohdista väkivaltaa kehenkään yksilöön eikä uhkaa ketään. Sen sijaan Raamattu suojelee elämää – myös langennutta elämää. Väitteet siitä, että Raamattu tai sen opetuksia seuraavat ihmiset kehoittaisivat syrjimiseen tai väkivaltaan vääristelevät todellisuutta ja antavat – jopa perustuslain vastaisesti – kristityistä kieroutuneen kuvan.

Emme saa tämän keskustelun keskellä unohtaa, että koko länsimainen oikeusjärjestelmä on rakentunut kristillisten näkemysten varaan. Jopa säädökset kiihottamisesta kansanryhmää vastaan hyödyntävät Raamatusta löydettävää moraalia. Kyseisessä Roomalaiskirjeen kohdassa Paavali varoittaa yhteisöä, jossa jotkut ovat täynnä pahansuopuutta, “he panettelevat ja parjaavat, vihaavat Jumalaa, ovat röyhkeitä ja pöyhkeitä”. Tällaisten seikkojen huomioon ottaminen on oikeata Raamatun käyttöä moraalikysymyksissä.

Valtakunnansyyttäjää ei virkansa puolesta kiinnosta kenenkään pelastuminen. Syntikysymyksen tarkastelu ei kuulu hänen toimivaltaansa. Hänen tehtävänään on pitää lain kirjaimesta huoli ja valvoa lain toteutumista. Kysymys on siten siitä, onko Räsänen lähettänyt viestin, “jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella”. Koska synnistä puhuminen tuskin tarkoittaa ihmisen panettelua, jäljelle jää yllä keskusteltu tappokäsky. Onko ihmisiä uhattu lain tarkoittamalla tavalla? Raamatuntutkimuksen näkökulmasta on aivan selvää, että Jeesus tai Paavali eivät jakele tappokäskyjä. Jo sellaisen epäileminen osoittaa melkoista asiantuntemattomuutta.

Vaikuttaa siis siltä, että rikosilmoituksen tekijöiden syytökset kaatuvat tappokäskyn mukana. Samalla käy ilmi, että ainakin jotkut keskusteluun osallistuneista syyllistyvät vielä pahempaan panetteluun, kuin mistä he Räsästä syyttävät. Eräät nimittäin laativat hänestä vääristelevän karikatyyrin, jossa hänet rinnastetaan homojen tappajiin.

Timo Eskola